Tämänkertainen välitehtävä meni ohi. Muistan katsoneeni aiemmin, ja havainneeni sellaisen puutteen, ja nyt katsoin, ja huomasin sellaisen ilmaantuneen. Nyt ei taida suuremmin ehtiä maanantaiksi, mutta ehkä paastoan huomisen (siinä missä voin tietenkin, en aio sulkea silmiäni kävellessäni kadulla, auton allehan siinä). Sinänsä eilinen melkein meni ilman mediaa, mutta yhdeksän aikoihin televisio sitten jo menikin päälle (en kyllä muista kenen idea se oli).

Siispä keskityn vaihteeksi enemmän miettimään viime luentoa. Tai ehkä ennemmin pientä kesken jäänyttä väittelyä. Minä nimittäin olen yhä sitä mieltä, että minua ei voi jäljittää, ja toisaalta, että on täysin mielekästä blogata nimettömänä.

Tartutaan ensin ensimmäiseen kohtaan, ja lähdetään vastanäkökulmasta liikkeelle. Miten itse jäljittäisin itseni? Noh, ensin nimi googleen, ja vastaukseksi tulee... 517 000 eri sivua, joista 60 ensimmäisen joukossa minä en ole. Mukaan lukion nimi, ja... Ei löydy minua (tai oikeastaan ensimmäisellä sivulla on minun nimi sellaisten nimien joukossa, että se varmasti tarkoittaisi minua, jos kyseinen sivu toimisi (linkki johtaa Hämeen sanomien etusivulle, jossa minä kyllä en ole).. Jos pistää Tampereen yliopiston, ei edelleenkään löydä mitään. Jos pistää Kuopion, löytää minun retken Kuopioon, eikä sen enempää tietoa. Google on siis susi. Mikä siis avuksi?

Noh, jos tietää minkä näköinen olen, voi klikata irc-galleriassa satunnainen -nappia parisen tuhatta kertaa, kunnes osuu minuun. Tällä tavoin voi saada selville mistä musiikista minä pidän, mutta ehkä tämäkään ei ole iloksi.

Joten, jos haluaisi jotain tietoa minusta, pitäisi löytää joko se foorumi jolla aina käyn, tai tämä blogi (joista jälkimmäisestä ei niin paljoa iloa ole). Tämän blogin yhdistää minuun henkilönä yksi asia, ja se on auki vain mediakasvatuksen lukijoille. Eli minun nimeni on löydettävissä mediakasvatuksen tämän kurssin moodlen avulla, hip hei. Tällä tavoin siis voi yhdistää minut näihin kirjoituksiin, mutta tämä onkin aika tietoinen takaportti (ei olisi ollut mitenkään suuri vaivaa luoda ylimääräinen blogi-tili mekapia varten). Mitään kovin arkaluonteista täällä ei ole, ja tätä ei tosiaankaan kukaan tulevaisuuden työnantaja tule löytämään.

Enemmän vahvoja mielipiteitä olen esittänyt foorumilla siellä viettämieni vuosien aikana. Kyseinen foorumi on yhdistettävissä minuun kyllä, mutta miten? Tämän blogin kautta. Jos vaikka tajuaa, että blogissa on tekstinpätkä, joka myös esiintyy foorumilla, ja googlettaa sen, niin hei, sitähän voi löytää oikean foorumin (tällainen tekstinpätkä on, en toki maalaile sitä enempää). Sitten kun on päässyt oikealle foorumille, niin tarvitsee enää... Etsiä kolmen tuhannen käyttäjän joukosta minut? Toki hakua voi rajata tutkimalla missä kukin asuu, mutta silloinkin kun laskee Tamperelaiset, plus ne jotka eivät ole merkinneet asuinpaikkaa, on yhä satoja, tai ehkä toistatuhatta nimeä tutkittavana. Ja jos minua ei jo tunne (hyvin), niin ei sieltä minun nimimerkkiäni löydä, eikä pääse kiinni teksteihinikään. Etsintä siis päättyy siihen.

Sitten lähdetään puimaan sitä, miksi moinen anonyymi viestintä on mielekästä. Mitä järkeä siinä on,  kysyi ylevämpi toinen, katsellessaan maailmaa allaan. No, minäpä kerron.

Minä keskustelen ihan oikeiden, ihka-aitojen ihmisten kanssa. Se mikä ei ole aitoa, on ihmisten nimet, ja haittaako tuo? Enhän minä käytä nimiä elävässä elämässäkään, ja kaikilla näillä henkilöillä kuitenkin on nimet, ja aidot perustellut mielipiteet. Minä siis keskustelen, esitän näkökulmani, ja löydän toisen joltakulta toiselta keskustelijalta. Ei keskustelussa tarvitse tietää toisen nimeä, taustoista toki on hyötyä, ja niitä voikin antaa keskustelun lomassa. Tämä ei riko anonymiteettia, vaikka joku kertoisikin olevansa Tampereen tykistä ja harrastavansa partiota ja käyvänsä kirkossa, niin eivät nämä rippeet riitä kertomaan kuka on kyseessä (eikä näitä rippeitä luultavasti edes esitetä yhdessä).

Kaikessa anonyymiydessäänkin nettikeskustelu on siis järkevää. Itse asiassa usein jopa enemmän järkevää, sillä se mahdollistaa avoimet mielipiteet. Ei tarvitse varoa sanomasta väärää poliittista mielipidettä vain siksi, että sattuu olemaan jossain töissä.

Ja sitten eri paikoissa voidaan olla eri nimillä anonyymejä, niin että kukaan ei edes yhdistä eri foorumeilla/blogeissa samaksi ihmiseksi. Vaihtoehtoisesti voidaan verkottaa kaikki, käyttää samaa nimeä foorumeilla 1, 2 ja 3, sekä blogissaan, mutta tällöin itse kunkin pitäisi tiedostaa, että anonyymius on aika vaakalaudalla jo. Erityisesti jos vielä sähköposti noudattaa samaa linjaa.

Noniin, olen siis eri mieltä ylevän kanssa, ja tahtoisin oikeastaan nähdä aukot minun merkinnässäni. Miten minut löytäisi netistä? Tai mikä anonyymissä viestinnässä mättää (luin muuten joskus sosiaalialan julkaisua, jossa kerrankin puolustettiin nimettömiä mielipiteitä, ja parjattiin Hesaria sen linjauksesta, joka on nostanut nimen käytön jalustalle. Ihmisellä pitäisi olla vapaus omaan mielipiteeseen, ja sen esittämiseen nimettäkin).

Kirjoittaisin enemmän luennosta, mutta pitäisi mennä nukkumaankin. Sen verran vielä, että joku ihmetteli sitä, kuinka Idolsissa on nykyään enemmän henkilötarinoita. Ei sitä ihmetellä tarvitse, kyse on tietystikin siitä, että on niin kovin hienoa, jos sattuu nauhoittamaan voittajan videolle jo heti aluksi. On sitten tähden synnyttyä materiaalia jota näyttää, tästä lähdettiin.

Kiitos ja hyvää yötä.

Hei kaikille jälleen (tämä lausutaan sarkastisella äänensävyllä lähinnä liittyen kommenttien tähän astiseen määrään). Minä olen jälleen ajoissa liikkeellä, ja teen tehtävää tavalliseen tapaan tunti ennen uuden luennon alkua. Ja aiheena oli... Medialukutaito?

Kai minulla sellaista on. Joskus pienenä muistan suututtaneeni isäni puhumalla Fidel Castrosta diktaattorina, ja kun hän kysyi perusteita tälle, niin telkastahan nimike oli peräisin. Se oli vielä sitä viatonta lapsuutta, kun politiikka oli tuntematon käsite, ja dokumentit puhuivat vain totta ja oikeista asioista (koska täytyihän niiden, ne olivat sentään dokumentteja!)

Nykyään pystyn erottamaan hyvälaatuisen tv-dokumentin suhteellisen hyvällä tarkkuudella. Toisaalta pitkälle pääsee jo katsomalla kuka dokumentin on tuottanut, ja miltä kanavalta se tulee. 4d:tä en ole seurannut yläasteen jälkeen kaiken tyhjänpäiväisen roskan vuoksi, samasta syystä kuin en seiskaakaan ole lukenut hetkeäkään sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran pistin pahanoloisena sen lehden takaisin pöydälle.

Noh, luotettavuudesta. Se on jännä juttu, tarkailla ihmisiä ja yrittää löytää niitä, jotka uskoo viihteellisiin tv-sarjoihin (onneksi ei liian moni), niitä jotka uskoo mainoksiin (liian moni), ja niitä, jotka uskoo uutisiin/dokumentteihin (aivan liian moni) pureksimatta. Ikään kuin mies jolla on puku, ja pinkka papereita kädessään ei voisi valehdella, tai edes jättää koko totuutta varjoon.

Politiikkaan tutustuessa väkisinkin huomaa, että ei  taida valtalehdistöstä tai tv-kanavilta juuri poliittisesti sitoutumatonta tiedonlähetystä löytää. Muistanpa senkin, kun Halonen kamppaili presidentinvaaleissa Niinistöä vastaan. Paikallinen sitoutumaton lehtemme, Hämeen Sanomat julkaisi kerrotusti huomattavasti kevyemmin Niinistöä kuin Halosta puoltavia mielipiteitä (useasta suunnasta kuuli kertomuksia siitä, kuinka ilmoitettiin vain että mielipide ei ole tarpeeksi tasokas, siinä missä huomattavasti tasottomampaa julkaistiin samalla vastapuolella), ja lopulta Halosen voitettua vaalit, oli Hämeen sanomien etusivulla isompi juttu Niinistöstä kuin hänestä. Se oli jo jotain käsittämättömän suoraa, ja vei lopullisesti perille ajatuksen siitä, että ei Hämeen sanomat mitenkään sitoutumaton lehti ole.

Se lehdistä, se televisiosta. Internet on minun kohdallani oleellisempi tietokanava, ja siitä minulla on enemmän sanottavaa.

Minä toimin netissä lähinnä linkkien kautta, harvemmin etsin itse tietoa asioista. Silloin jos etsin, käytän googlea ja wikipediaa, mikä on kamala suo kenelle vain ilman medialukutaitoa. Otetaanpa taas esimerkki:

Wikipedian Horus-artikkelissa luki ennen näin:

"Horus syntyi tarun mukaan 25. joulukuuta neitseellisestä äidistään Isis-Meristä.  Isis piiloutui Sethiä Ala-Egyptin rämeille, joissa hän synnytti Horuksen samaan aikaan kun itäisellä taivaalla loisti tähti, jota kolme kuningasta seurasivat tullakseen tervehtimään pelastajaansa (tämä tähti on Sirius ja kolme kuningasta ovat kolme pienempää tähteä, jotka muodostavat yhdessä Siriuksen kanssa tuohon aikaan vuodesta "nuolen", joka osoittaa aurinkoa tämän noustessa tuona päivänä - "Auringon syntymää"). ...  Tyfos kuitenkin petti hänet ja hänet naulittiin ristille. Kolmen päivän kuluttua hän nousi kuolleista."

-- ja artikkeli jatkoi vielä muutenkin samoilla linjoilla. Minä lueskelin sitä luonnollisella mielenkiinnolla, ja tarpeeksi luettuani vaihdoin englanninkieliselle puolelle. Mitään näistä asioista ei mainittu, mistä johtopäätös. Joko suomenkielinen wikipedia valehtelee suoraan, joku on sinne ilkeillyt, tai sitten englanninkielinen valehtelee, joku hieman uskovaisempi ihminen on poistanut moiset rienaavat kohdat. Kumpi oli oikeassa, sitä ei tiennyt, ja lisätietoa tuskin internetistä tarvitsisi hakea, sillä jos nämä wikipediassa ovat ristiriidassa, molemmille näkökannoille aivan varmasti muualtakin löytyy tukea. Medialukutaidon puitteissa ainoa mitä voi tehdä, oli hylätä molemmat tiedot, tai oikeammin ottaa molemmat, ja sanoa että jotain tämäntapaisia asioita on sanottu, mutta enempää en tiedä.

Nyt kun kävin katsomassa artikkelia, on suomenkieliseltäkin siivottu pois väitökset yhteneväisyyksistä Kristuksen elämään. Sinänsä sääli, kukaan ei voi ihailla esimerkkiäni suoraan wikipediasta, ja joutuu luottamaan siihen, että minä todella annan oikeaa tieto, enkä vain heitä tätä hatusta (tässä teille medialukutaitoa, olenko minä luotettava lähde?)

Noniin... Wikipedian kanssa olen ollut aina varovainen, ja keskittynyt enemmän viihteeseen, kuten vaikkapa DC-sarjakuvien juonirunkojen lukemiseen. Jos siellä jotain tietoa onkin väärin, niin se tuskin pahemmin haittaa. Toisaalta mikään kannabiksen haitta- ja hyötyvaikutuslistakaan ei ole mitään olennaisen tärkeää.

Oikeat tiedot haetaan jostain muualta, vaikka kuinka wikipedian puolustajat julistaisivat sen hyvää tietolähteyttä.


Tämän lisäksi minulla on tapanani lukea mielenkiintoisia tarinoita. Niitä on täynnänsä vaikkapa tällainen sivusto. Kyseiseltä sivustolta tarpeeksi monta artikkelia luettuaan tajuaa, että kyseessä ei ole oikeaa historiaa, vaan hyviä juttuja. Historiapitoisuutta suuressa osassa on paljonkin, ja niitä tarpeeksi katselemalla kyllä saa poimittua aitoja hauskoja tiedonpaloja, mutta myyttejä on joukossa turhankin paljon.

Eli kriittisyyttä tarvitaan näihinkin, ja uskoisin, että minulla sitä jonkin verran on. Tämä on silti tärkeää, minä en ole medialukutaitoinen luonnostani.

Aiemmin mainitsin Castro-diktaattori-jutun, ja Hämeen sanomat. Niihin asti olin pitänyt telkkaa ihan luotettavana tiedon lähteenä, ja Hämeen sanomia samoin. Hämeen sanomissa tajusin itse jo jujun suuren selvyyden vuoksi, mutta Castron suhteen en (sanoessani olleeni silloin viaton lapsi, tarkoitan olleeni 14, eikä siinä iässä kai ihan viaton pitäisi olla). Mitä sitten tulee Horukseen, minä ihmettelin miten se nyt noin suuresti osuu, ja näin jotain mätää, mutta epäusko ja suurempi kriittisyys tuli vasta nähtyäni englanninkielisen version täydellisen poikkeavuuden.

Teknokekkoa opin lukemaan kriittisesti luettuani tarpeeksi monta kommenttia aiheella, 'ei se nyt ihan näin mennyt'.

Minä en siis ole mikään erityisen medialukutaitoinen ihme. Ehkä keskikastia, tai enintään parempaa keskikastia, minäkin otan luonnostani asioita todesta, ellei luottamukseni jo ole mennyt.

Mutta tyhmempiäkin toki löytyy, ihan oikeasti joku antaa luottotietonsa sähköpostiin saapuviin huijauksiin, vaikka ne olisivat kuinka hämäriä (montako kertaa minutkin on arvottu miljardien sähköpostien joukosta voittamaan ison kasan rahaa?), ja sitten yllättyvät kun eivät saakaan mitään vastineeksi. Toisaalta on paljon niitä, jotka netissä törmäävät tekstinpätkään, ja ottavat sen heti omakseen ja uskovat, ellei kyseessä sitten satu olemaan tunnetusti epäluotettava sivusto.

Vaikkapa tiede.fi. Kaikki jotka tietävät jotain tieteestä, välttelevät tiede.fin keskustelualueita huolella, tämän olen kuullut useasta lähteestä. Asiaa tutkiessa on helppo ymmärtää miksi, 70 sivua ja neljä vuotta jatkunut väittely ydinvoimasta, jonka jokaisella sivulla nähtävissä samat kolme-neljä nimeä, ja samat argumentit yhä uudelleen. Sellainen pysäyttää (minä en lukenut jokaista sivua, vain ehkä kolme ensimmäistä, sivun 40, ja viimeisen sivun), ja vie uskon paikan luotettavuudelta. Mutta ettäkö koko foorumilla ei olisi mitään luotettavaa?

Ihminen on yhteisöllinen, ja luokittaa yhteisöt kerralla epäluotettaviksi tai luotettaviksi. Tiedettä seuraavat ihmiset eivät seuraa tiede.fin keskustelualueita pelätessään väärää tietoa, ja samalla uskovat toisen paremmin moderoidun ja paremmin asiassa pysyvän, ja paremmin oikeaa tietoa kantavan foorumin jokaiseen juttuun. Yhden foorumin ollessa luotettava, yhtäkkiä kaikki foorumin jututkin ovat, miksi?


Tämä teksti tuntuu hirveän raskaalta lukea ja kirjoittaa, mutta ehkä en juuri nyt osaa kirjoittaa vaan...

Omalla seuraamallani foorumilla oli tiedeihmisen linkki artikkeliin, jossa rotan aivot oli kytketty tietokoneeseen, ja opetettu rotta lentämään lentosimulaattoria. Artikkelissa ei mitenkään kerrottu miten aivot oli opetettu siihen, mikä on oikein ja mikä väärin, vain että ne olivat oppineet. Tämä kalskahti kauaksi epäluotettavalta, mutta kun asiasta huomautti, ei linkin laittanut tieteestä tietävä ihminen ymmärtänyt miksi artikkeli oli epäluotettava.

Jälleen pitää puolustaa internettiä, ihan vain perustellakseni omiakin elämäntapojani, jos ei muuten. Maailmassa, jossa kuka vain voi kirjoittaa mitä vain, on medialukutaito huomattavan paljon enemmän vaadittua, kuin lehtiä lukiessa, tai telkkaa katsoessa. Siinä on silti etunsa, koska tässä maailmassa kaikki on myös sitoutunutta, ja sitä myöten sitoutumatonta. Yhtä kommenttia lukiessa tietää ihan suoraan, että tämä katsoo tästä näkökulmasta, ja toinen kommentti toisesta, ei tarvitse lähteä miettimään perimmäisiä motiiveja, kun saa jo sen seitsemän eri näkökulmaa valmiiksi tarjoiltuina. Jos vain lukutaito riittää siihen, että ei ota ensimmäistä ajatusta totena, tai loppuja väärinä (tai kaikkia totena), niin sitten materiaalia on huomattavasti rikkaammin kuin missään kolmen lehden artikkelissa yhteensä. Saa tietää, mitä oikeasti ihmiset ajattelevat asioista, eikä sitä, mitä mikäkin mediaväline tahtoo ihmisten ajattelevan.

Luonnollisesti joukossa on paljon suoraankin mediaan pohjautuvia ajatuksia, mutta toisaalta myös paljon sellaista, että on oikeasti ajateltu pidemmällekin. Jälkimmäiseen kastiin kuuluvat ajatukset on helppo tunnistaa, eikä tämä siksi niin haittaa.


Minä haluan kirjoittaa lopuksi jotain kevennystä. Ehkäpä siis tartun hetkeksi vielä viime luentoon.

Viime luennolla puhuttiin väkivallasta mediassa suhteessa väkivaltaan arkielämässä (muun muassa), ja aiheessa nousi esille Japanin suuri väkivallattomuus huolimatta sikäläisestä sarjakuvakulttuurista. Toisaalta tämä on totta, mutta eikö Japani sitten ollutkaan se itsemurhatilastoja johtava maa? Ei elämä sielläkään kevyttä ja turvallista ole, ja vaikka mediaväkivalta ei heijastuisi väkivaltana muita kohtaan, niin voisiko se heijastua väkivaltana itseä kohtaan? Onko asiaa tutkittu? En tiedä, ja totta sekin, että kyseessä on maa, jossa itsemurhalla on omat perinteensä.

Hyvä on, se ei ollut kevennystä, katsotaas jonnekin muualle.

Hitto. Minä en keksi mitään keventävää, miten media on nyt näin masentava? Sama se, jos haluatte kevennystä, lukekaa kiva sarjakuva, vähän niinkuin sanomalehden lopuksi. Tässä yksi.

Nyt pitää kiirehtiä luennolle, meni taas tunti.

Minun nuoruudessani käytiin ongella.

Ainakin joskus, ainakin pienenä. Silloin kun vielä asuttiin idyllissä virran varrella. Ja samoin aina mökillä, missä ei koskaan ollut sähköä. Sitten tuli tietokone ja nintendo ja internet ja kännykkä, ja siitä se alamäki lähti... Tai hetkinen.

Internet ei kai ollut minun lapsuutta niin kuin nykyisten lasten, se kyllä tuli, mutta eihän sillä voinut kuin katsoa sähköposteja (joita tilejä ei ollut kuin vanhemmilla) ja lukea vitsejä. Ja isoveljen valikoimana ladata silloin tällöin jonkun kappaleen koneelle (tätä ei voinut tehdä usein, sillä nettiaika maksoi, ja yksi kappale latautui yli puoli tuntia)... Nintendo sen sijaan oli minun lapsuutta, sen ääressä istuttiin paljon, ja oli pakkokin olla pelaamassa useamman tunnin putkeen, kun peliä ei voinut tallentaa, ja täytyihän se läpi yrittää saada. Nykyään on ehkä helpompi lopettaa vain kaikki kesken, ja no, lähteä sinne ongelle.

Mitä kännyköihin tulee, niin nehän ilmestyi joskus 98 toden teolla. Kuudennella luokalla saattoi jo jolla kulla yksittäisellä koululaisella nähdä sellaisen. Ehkä siis viidellä ihmisellä kuudesta sadasta. Yläasteella yhtäkkiä kaikilla oli puhelimet, ja minä olin outo, kun omani sain vasta kahdeksannen luokan jälkeen. Eipä tuokaan kai hirveästi lapsuuttani vienyt (etenkin ottaen huomioon sen, ettei sen saapumisen jälkeenkään yhtään enempää aikaa tekstailuun mennyt).


Noniin, siirrytään muihin lapsiin, kun ilmeisesti omista kokemuksista ei tässä ole iloa. Ehkä alustuksen pointti oli lähinnä se, että ei tarvitse kuin siirtyä viisi vuotta, ja tarina on jo aivan toinen. Viisi vuotta minua nuoremmat saivat ala-asteella kännykkänsä, ja aloittivat pikaviestimien käytön samoin ala-asteella (siinä missä minä lukiossa), eivätkä edes muista Kissin chattia. Tai sikseen c-kasetteja (tätä on tutkittu satunnaisotannalla, viisi vuotta nuoremmat ei todellakaan muista aikaa ilman kännyköitä ja nettiä, ja c-kasetit herättävät ihmetystä, tai epämääräisiä muistikuvia jostain autossa soineesta).

Nykyään ala-asteen aloittavat omistavat jo järjestään kännykän, ja jos jollakulla sellaista ei ole, pidetään tämän vanhempia vanhoillisina, konservatiivisina (mitä toisaalta ei vielä paheksuta). Mesettäminen on myös tuttua jo ensimmäisillä luokilla. Silti täytyy sanoa, että kyllä minun sisko vielä käy kavereiden kanssa pihalla (no, hän ei meseä omista, huono esimerkki.)

Mutta kun mennään vähän vanhempiin ala-astelaisiin, ehkä kuutosluokkalaisiin, tai reilusti jopa yläastelaisiin, niin tilanne alkaa olla toinen. Koulusta tullaan kotiin, ja laitetaan mese päälle, ja mennään jääkaapille. Tässä järjestyksessä.

Tämä oli kärjistys, ei se näin kaikilla mene, mutta useilla kuitenkin. Eikä lapsilla välttämättä ihan oikeasti ole tajua siitä, että olisi jotenkin parempi mennä hengaamaan leikkipuistoon niiden kavereiden kanssa, kuin istua mesettämässä. Ihan oikeasti löytyy lapsia, jotka vakuuttavat, että netin kautta voi antaa itsestään täysin yhtä täysinäisen kuvan, kuin kasvokkain.

Tässä kohdin on syytä selventää, että puhuessani lapsista, tarkoitan peruskoululaisia.

Ja mitä pitäisi tehdä, katsoa sivusta ja todeta, että se on kehityksen suunta? Vai iskeä täysillä päälle, ja sulkea messengerit kautta maan. Ehkä ei kumpaakaan.

Minä en ole edes vielä puhunut televisiosta, enkä vielä puhu, palaan sinne myöhemmin.

Minä luulen, että se ei välttämättä ole täysin vain hyvä asia, että internetin käytöstä maksetaan kuukausittain tasaraha, sen sijaan, että rahanmeno suhteutuisi käyttöön. Netinkäyttö pysyisi automaattisesti terveissä rajoissa, jos liika käyttö toisi liikaa hintaa, ja vanhemmat tajuisivat jotenkin edes puuttua. Toisaalta, liikaa ei saisi puuttua. Mese on pelastanut useamman lapsen elämän, sellaisten, joilla ei ole sosiaalisia taitoja. Voidaan miettiä, mistä nämä taidonpuutteet on peräisin, syyttää mediaa siitäkin, jolloin kyseessä on noidankehä. Mutta jos ei tähän lähdetä, niin on internetistä iloakin.

Siinäkin on jo jotain yritystä, että laittaa lapsen kerran pari viikossa oikeasti viettämään aikaa kavereiden kanssa, ja toisen pari kertaa viikossa viettää lapsen kanssa itse aikaa, kaivaa sen virvelin jostain esiin.

Oikeasti en suosittele virveliä kenellekään, kamala laite jolla ei saa kalaa. Mato-onki on halvempi ja helpompi.


Lupasin kai mainita näkemystä muuhunkin mediaan? Kukaan ei kai koskaan ole väittänyt radion turmelevan lapsia, mistä lie johtuu (kuka uskoi edellisen lauseen, sopii ottaa itseään niskasta kiinni, ja miettiä jo jossain mainittua 60-lukua ja rockia, kyllä se silloinkin turmelsi, ja voi kuinka vahvasti).

Noniin, nykyään siis radiota ei uhkana nähdä. Eiväthän lapset edes kuluta radiota, aika menee koneella ja tv:n ääressä. Keskitytään siis telkkariin.

Minun ajan lapset leikkivät Turtlesia, minä en muista leikkineeni, mutta sellaista ne muut puhuvat. Oli kisaa siitä kuka sai olla Leonardo. Myös K-15 -leffoja katsottiin tyytyväisesti ensimmäisiltä luokilta lähtien, eikä se ollut mikään ihmetyksen aihe. Silloiset K-15 elokuvat tosin olisivat nykytasolla kevyttä kamaa, ehkäpä kielletty alle kahdentoista täyttäneiltä. Niissä ammuttiin joku haulikolla, erikoistehosteita reviteltiin. Ei sellainen lapsia järkyttänyt, tutkimusten mukaankin sadun noita on aina pelottavampi, kuin mikään mihin ruudulla pystytään. Visuaalinen ei vain peittoa omaa mielikuvitusta.

Nykyään telkassa pyöritetäänkin muodin mukaan henkistä väkivaltaa fyysisen sijaan. Siinä missä joku voi väittää tappeluiden lisääntyneen väkivaltaviihdeen vuoksi, mitä tekee nykyiset julkiset nöyryytykset lapsille. Idolsissa murretaan itse tunto, Big Brotherissa taistellaan kyseenalaisin keinoin suosiosta, pelkokertoimessa testaillaan miten pitkälle ihmiset menee rahan perässä pelkoihinsa... Onpa nyt uusi tv-formaatti taas tulossa, jossa kysytään kiperiä yksityisimpiä kysymyksiä, ja totta pitää puhua, jotta saisi rahaa.

Sanalla sanoen, nyky-tv tuntuu pyrkivän rikkomaan osallistuvia ihmisiä. Mitä hiton viihdettä se sitten on? Ja tätäkö lapsille on parempi näyttää, kuin sitä kuinka joku iskee lekalla naamaan toista, eikä toinen muuta kuin hieman typerry. Molemmista on realismi kaukana, kumpaakaan ei pitäisi kotona tehdä. Mutta minä väitän, että nyky-tv on suurempi masennuksen aiheuttaja, kun vanha.

Toisaalta, minä olenkin kaksikymppisenä jo kalkkis, ja muistelen vanhoja parempia aikoja, ja onkimista.

Tämä piti kirjoittaa taannoisen luennon jälkeen, sen, jossa puhuttiin uudesta teknologiasta kouluissa, ja niiden hyödyntämisestä. Tämä vain oli turhan kevyttä Kauhajoki-tekstin yhteyteen, ja siksi unohtui. Nyt palaan kuitenkin asiaan.

Meidän koulu oli Hämeenlinnan elitistisin koulu. Uusi remontti varmisti sen aseman tiloiltaan selvästi parhaimpana, ja toi muassaan hienoa tekniikkaa. Täytyy tosin myöntää, tekniikkaa tuli asteittain lähinnä sen jälkeen kun remontti oli jo valmis.

Noniin, mitä kaikkea saimme... Plasmatelkkarin, jokin määräraha joskus oli umpeutumassa, ja jäljellä oleva raha piti käyttää äkkiä. Keksittiin siis ostaa suuri laajakuvaplasmatelkkari, ja koska sellaista ei voi jättää mihinkään käsien ulottuville, se nostettiin korkealle ruokalan seinälle. Mitä telkkarista sitten näytettäisiin? Sama power-point -inforuutu, mikä kaikista käytävätelkoistakin. Useamman tuhannen euron infotelkkari siis, siinä on kehitystä, ja sitä kelpaa esitellä (nykyään koulua käyvät ihmettelevä ko. telkkaa aika lailla, kukaan ei kerro heille tätä tarinaa, mikä selvisi jutellessani pikkuveljen kanssa).

Mitä muuta saimme? Käytävätietokoneita. Monen monta tietokonetta, joita kuka vaan voi käyttää. Ja kaikkiin ubuntu-käyttis, jota ihmiset vierastivat, ja jotka olivat vanhoille koneille liian raskaita. Vartti ei riittänyt sähköpostin katsomiseen, ja myöhemmin suuri osa koneista menetti kokonaan nettiyhteytensä, niin että niillä pystyi lähinnä pelaamaan linuxin pikkupelejä.

Tietokoneluokka oli toki koko ajan avoin, ja siellä tilanne oli parempi. Koneilla oli xp:t ja ne toimivat kiitettävästi ja hyvin, joskaan mitenkään ei valvottu niiden käyttöä, ja suurta hupia tuotti terrorisoida koneen asetuksia niin, että vaikkapa hiiri kulki toivottoman hitaasti.

Tietokoneluokan naapuriluokka oli myös tietokoneluokka, mutta yleisöltä suojattu. Tämä johtui siitä, että siellä oli kolmisenkymmentä arvokasta läppäriä, joita ei niitäkään sopinut päästää vapaille käsille. Niitä siis käytettiin muutama kerta viikossa, kun joku opettaja tarvitsi tietokoneita luokalleen, eikä valinnut sitä avointa luokkaa parempien koneiden kera.

Kukaan ei koskaan siirtänyt kannettavia pöydiltään, eikä tarina kerro, onko sen suhteen tähän päivään mennessä parannettu.

Vielä on se oleellisin mainitsematta koulun teknologiauudistuksista. Kaikkiin luokkiin hankittiin kuvaheittimet, siis jotain 40 laitetta. Niitä sellaisia kameroita, jotka kuvaa pöytää, ja lähettää kuvan videotykille, joka sen heijastaa kankaalle. Näiden oli tarkoitus korvata kalvokoneet, mutta eipä tässä paljoa edistytty. Opettajat eivät jaksaneet historian- ja matematiikanopettajaa lukuunottamatta opetella laitteita, vaan käyttivät kalvoja vanhaan tapaan... Toisaalta, niin matikanopettajakin käytti, nyt hän vain piti kalvoja valkoisen paperin päällä, ja heitti ne videotykillä seinälle. Kehitystä?

Periaatteessa opettajakunta oli oppimiskykyistä. Keski-ikä opettajilla oli pieni, paljon suhteellisen nuoria joukossa, ja oikeastaan voidaan sanoa, että eniten teknologiasta innostuneet oli niitä vanhimpia. Jokin vaan ei täsmännyt, uusia laitteita ei otettu käyttöön. Luulisin, että syynä oli osin se, että laitteita vaan tuotiin luokkiin, ilman että opettajakunta olisi mitenkään osallistunut yhdessä niiden hankintaan.

Ja tällainen oli minun teknologian lumoissa oleva lukioni. Tarinaa voidaan pitää varoittavana, miten ei kouluissa kuuluisi toimia. Kiitos.

Kauhajoella tapahtui tiistaina ikäviä asioita. Täytyy olla hyvin oljilla täytetty pää, jos ei tätä jo tietäisi, ja osaisi lisätietojakin kertoa, siksi minä en syvenny niihin.

Vielä eilen tuskailin, kun en edelleenkään ole tehnyt Mediakasvatuksen läksyjä, en itse asiassa vielä edellisiäkään, kun satuin menemään sähköpostiin, ja huomasin tehtävän muuttuneen. Hienoa, nythän minä olen tehnyt läksyt.

Oma median vertailuni on ollut vähäistä, olen käyttänyt vain samoja kahta mediakanavaa, joista ennenkin kaiken tietoni olen hankkinut. Näistä vähemmin käytetty on ylen nettiuutiset, joista ajoittain luen kaikki uutiset. Niin tein nyttenkin. Enemmän käytetty on keskustelufoorumi Risingshadow, joka periaatteessa käsittelee kirjallisuutta, mutta joka on suhteellisen hyvä uutislähde, mikäli osaa lukea viestejä kriittisesti.

Luonnollisesti keskustelu internetistä on ollut foorumilla vahvana esillä. Keskustelijat ovat kuitenkin kaikki sellaisia ihmisiä, jotka ovat osa vähintään yhtä (yleensä useampaa) nettiyhteisöä, ja siksi rinnastuvat tähänkin tapaukseen, kun joku keksii syyttää internettiä mediassa. Internetissä on tuhansia vihasivustoja, ehkä hämmentävin uutisotsikko pitkään aikaan. Ei kai se uutta tietoa ole? Internetissähän on miljoonia pornosivustoja, ja vaikka mitä muuta, totta hitossa sinne vihaa väliin mahtuu, ja paljonkin.

Jotkut kuitenkin laajentavat vähän turhan helposti tämän tarkoittamaan internetin jonkinasteista pahuutta, mihin itse tarttuisin. Henkilökohtaisella kokemuksella voin vakuuttaa, että nettiyhteisöt tekevät huomattavan paljon työtä myös toiseen suuntaan. Paljon olen nähnyt ihmisten kasvavan sosiaaliseksi siten, että ovat ensin uskaltautuneet nettipersoonina toisiin samankaltaisiin tutustumaan, ja sitten siirtymään tosielämän tapaamisiin. Tällaista on tapahtunut jopa omallakin kohdallani jossain määrin, ja nykyinen kihlattunikin on peräisin internetistä.


Toinen huomio, mistä ei vielä ole keskusteltu, mutta mitä odotan, on koulutusmuoto. Jokelan tapauksen jälkeen moni keksi syyttää luokatonta lukiota pahasta, mikä samaisella keskustelufoorumilla herätti kanssa suhteellisen paljon keskustelua. Tasaisesti luokattoman lukion käyneet ovat todenneet sen paremmaksi kuin yläasteen, ja huomiotta heräsi siihen, että sai luoda itse kaveriporukkaa, eikä ollut sidottu samaan luokkaan, mikä saattaa hyvinkin pahan tilanteen aiheuttaa.

Jos Kauhajoen koulua pitäisi verrata lukioon, taitaisi mennä lähemmäs luokallista, kuin luokatonta.


Noniin, mielenkiintoista on tämäkin. Mediassa etsitään toistuvasti ja tasaisesti syyllistä. Eri tiedonvälittäjät ja keskustelijat tuntuvat kilpailevan siitä, kuka saa ensimmäisenä osoitettua oikeata kohdetta. Huono terveydenhuolto, liian vähän rahaa asiaan x (lähinnä samaiseen terveydenhuoltoon), huono sisäministeri, kykenemättömät poliisit. Kaikki tahtovat jonkun jota syyttää, vaikka haastateltava asiantuntija toisensa perään sanoo, että kyseessä on enemmän monien tekijöiden summa. Tuntuu oudolta.

Jossain määrin voidaan sanoa, että uutismediassakin on syytettävää. Vaikka kuinka sanottaisiin, että mieleltään sairas on mieleltään sairas, ja olisi tehnyt jotain kuitenkin, niin kyllä minusta näyttää siltä, kuin tämänkertainen nuorukainen olisi hyvinkin suoraan kopioinut edellistä.

Tästä päästään otsikkoon. Kaikkiin vaivoihin ei enää lääkkeet auta, tai ehkä kyse onkin vain siitä, ettei niitä tarvitsevat niitä käytä. Joka tapauksessa, kun lääkkeetkään ei enää, niin pitää etsiä apua seuraavasta paikasta, mikä voi olla vaikkapa media eri muodoissaan, ja ajaudutaan riippuvaiseksi siitä, kunnes lopulta median valta on... jos ei täydellinen, niin liiallinen. Ajatus on hankala selitettäväksi, mutta tarkoitan lähinnä sitä, että ihmiset ajautuvat mediaan niin paljon, että menettävät vähitellen kykyään suodattaa. Ja kun median joukossa on kaiken näköistä internetin ansiosta, voi tämä olla hyvinkin vaarallista.


Lopuksi tahtoisin vielä lisätä toisen käden tietoa, kuulin koulusta, jossa poltettiin kynttilöitä. Kynttilöiden lukumäärä oli surmansa saaneiden lukumäärä miinus yksi. Tämä johtui siitä, että kyseisessä koulussa ei murhaajalle kynttilää sytytetä.

Tämäkö on sitä kouluissa käytävää keskustelua mitä toivotaan? Minä en ainakaan toivo, ja tuskin ne ylimmät päättäjätkään ihan tätä hakivat.


Joskus minua pelottaa ne suunnat, mihin hteiskunta on menossa.