Tänään minulla oli herätyskello soimassa puoli kaksitoista. Heräsin kumminkin puoli kymmenen, kun soittivat eilen yöllä jätetyn asuntohakemuksen pohjalta ja tekivät asuntotarjouksen. Näyttää aika vahvasti siltä että tulevan kuun puolivälistä meillä on uusi kämppä (erityisen vahvalta se näyttää siksi, että näin kuun viimeisenä päivänä päätettiin sitten irtisanoa sopimukset alkaen elokuun alusta).

Sitten oli turha enää nukkumaan mennäkään, vaan hirveästi järjesteltiin ja puuhattiin, Protun talouspaperit kuntoon, toimeentulohakemusasiat kuntoon, soitto verotoimistoon ja että saisikohan sitä uuden veroilmoituksen ja verotuspäätöksen 2007 ja sitten soitto johonkin numeroon josta sai näytön sopia. Sitten pohdittiin mihin kaikkeen sitä pitäisi mennä, ja lähdettiin Hannan kanssa kävelemään (sammutin ensin herätyskellon joka ei vielä ollut soinut). Ensin hänen kämppään hakemaan kirjastoon palautettavia kirjoja, sitten kauppaan hakemaan juotavaa (älkää ostako Eldoradon omenatuoremehua, se on uskomattoman pahaa ja maistuu vähän mädille omenoille), sitten bussilla Toasille jossa irtisanottiin Hannan kämppä (itse irtisanoin jo aamulla puhelimitse). Sitten Toasilta kävellen yliopistolle jossa tulostettiin tiliotteita tukihakemusta ja vuokrasopimusta varten (kävi ilmi että jälkimmäiseen niitä ei tarvinnutkaan, ilmeisesti ihan riittävä tulosopimus on että on opiskelutodistus).

Yliopistolta matka jatkui kävellen tiimariin, josta mukaan postimerkkejä sekä alennuskrääsää, ja sieltä postilaatikon kautta (tiputin toimeentulohakemuskuoren) S-markettiin hakemaan syötävää (keksejä, makkaraa, lihapullia, meetvurstia, mitä hittoa ja hyi hitto meidän ruokia). S-marketista puistoon istumaan ja syömään, kunnes kello oli kaksi (välissä jossain vaiheessa soitin myös plussakortti-ihmisille, että lähettävät minun kortin kun ei ole lähettänyt, puistossa juttelin välillä Vehkan kanssa puhelimessa ja tein vedonlyönnin (Jos se ei saa 100 opintopistettä, saan noin 40 euron soittimen, jos saa, ostan sille 30 litraa jäätelöä)). Puistosta matkamme jatkui pankkiin, jossa siirsin Protulle rahaa, kirjekuoria heillä ei ollut.

Pankista kirjastoon mentiin bussilla. Kirjastossa ostin kirjekuoren 10 sentillä ja pakkasin kaiken mitä Protu minulta haluaa sen sijaan ja päälle laitoin postimerkin. Sitten mentiin lainaamaan pari leffaa ja joku opintoihin tarpeellinen kirja Hannalle. Sitten käveltiin keskustorille, odotettiin sopivaa bussia ja mentiin Peltolammin kirjastoon. Sieltä ostin pari poistokirjaa, Painonvartijoiden keittokirjan ja 12 000 syytä olla onnellinen (molemmat oli 50 senttiä, että kovin hyviä ostoksia kyllä). Tästä kirjastosta matka jatkui kiipeilytelineille joista käteen tikku, laite oli kovin hieno ja siisti ja kiipesin vaikka kuinka hullun korkealle. Seuraava laite oli vähemmän siisti, käsivoimat eivät riittäneet kyseisen laitteen kiipeämiseen.

Sitten Peltolammilta käveltiin tuntematonta metsäreittiä Multisiltaa kohti. Saniaiset ja sammal tekivät metsästä metsän näköisen ja hajuisen. Idylli hajosi nopeasti kun huomasimme tulevamme metsästä ulos Peltolammin uimarannalle, jossa puolialastomat makasivat sankoin joukoin auringossa (hulluja ihmisiä). Itse seurasimme varjoja poispäin rannasta ja kiersimme järven junaradan puolelta kunnes pääsimme taas metsään. Sitten jo olimmekin Multisillassa. Tarkoitus oli olla takaisin kahdelta katsomaan saksalaista lääkärisarjaa, mutta kummasti tekeminen venytti päivää ja olimmekin täällä vasta puoli kuudelta. Sopii kysyä, mihin ne kuusi ja puoli tuntia muka katosivat. Päivä oli joka tapauksessa ihan onnistunut.

Menetettyä:

Noin 5 euroa, toimeentulotuki-ihmiset vie kokin palkan ja kassasta puuttui vitonen
Toisen ihmisen mankan takakotelo
Kolme purppuraista pyyhettä (ei pitäisi antaa Miksun pakata minun kamoja)

Saatua:

50 euroa muuttoavusta (jostain veli keksi että minun toimeentulo on huono)
Noin 50 euroa toisen ihmisen rahaa (unohdin maksaa sen, mutta tilitin sen oho, maksanen takaisin)
Levyllinen (tai periaatteessa kaksi) Pekka Strengiä, jotka ilmaantuivat koneelle jostain
Jonkinlainen tunne tarkoituksesta


Loppusaldo:

Uskaltaisin väittää, että positiivisen puolella.

Minä olin viikon ajan ammattikokki. Syötin Miksun kanssa leirillistä ihmisiä. Mikä on tunnelma nyt? Minua ei oikeastaan väsytä, mutta kamalan tyhjältä ainakin tuntuu.

170 tuntia 22 muun ihmisen seurassa, siitä alle 40 nukkuen, joka aamu puoli seitsemältä puuroa keittämään, sitten keitto valmisteille ja leipätarvikkeet pöytään. Illalla kun on kahdeksasta kymmeneen pitänyt huolen iltatarjoilujen riittävyydestä, ja siivonnut jäljet, silloin sai mennä käymään saunassa. Ja sitten periaatteessa nukkua, paitsi kuka sitä nukkumaan alkaa heti kun työpäivä on loppu. Jonain iltana maalattiin voikukan lehtiä sinisiksi ja keltaisiksi, toisena käytiin etsimään yrttejä teetä varten.

Huomasin juuri, että koneelleni on ilmaantunut viikon mittaan kolme levyllistä musiikkia lisää. Joko media player on siis ottanut omaoikeuksia levyltä kopioinnin suhteen, tai sitten syytän Miksua. Kaksi levyä Cohenin kokoelmaa, ja kolmas sitä jotain Miksun levyä jossa lauletaan Tove Jansonin Vaarallista juhannusta. Se sopinee tämän kirjoituksen taustalle.

Minä istun nyt sohvalla Turengissa. Se on koko Suomen Monopolissa Erottajaa vastaava kaupunki, ei siis mikään ihan turha paikka. Leiripaikkani on aivan vieressä, kymmenen kilometriä etelään. Voisin kävellä sinne, tai helpommin vielä vaikka siihen kauppaan josta tein ostoksia yli 700 eurolla viikon mittaan.

Ymmärtääkö tämän merkinnän tarkoituksen, merkityksen? Vaikea sanoa. Olennaista on se, että minä löysin taas jonkin kadonneen palan itseäni, tunsin kuin tarkoitus tai merkitys olisivat olemassa (nyt en puhu enää blogimerkinnästä, vaan elämästä). Minä ihan oikeasti tein jotain ihmisten hyväksi ja se tuntui oikealta. Protutauko saa nyt olla takana, minä haluan jatkaa (ja kokkaamaan sitä paitsi sovittiin menevämme keväällä taas).

Minä tunnen onnea. Ja luulen, että ehkä voisin sittenkin jaksaa jopa kesän yli, vaikka kesä on kesä, vaikka minulla ei enää omaa tyttöä taas ole. Onhan minulla sentään aika kasa ystäviä, muutama enemmän sitä paitsi taas kuin hetki sitten.

Palataan vielä hetkeksi leiriin. Tätä leiriä ei missään mielessä voi alentaa aiempien leirien alle, ei vaikka olinkin vain kokki ja mitä vielä. Tämä oli vähintään yhtä hyvä, kuin aiemmatkin. Ero on lähinnä siinä, että tämä on ensimmäinen leiri jonka lopuksi saattoi sopia tapaamisen ihan noin vaan (oho, minähän asun Tampereella enkä enää jossain missä ei kukaan).

Nyt on sitä paitsi vuositavoite lisää täynnä. Olin loistava kokki.

Tiedättekö mitä (tänään puhuttelen lukijoitani suurena kuuntelevana joukkona)? Kesä on oikeastaan aika hirveän yliarvostettua ja surkeaa aikaa.

Minä olen kesämasentunut. Kuudetta vuotta, tai jotain sen suuntaista, vaikka sillä ei niin ole väliä. Väliä on sillä, että kaikki ovat kadonneet. Kukaan ei ole minuun yhteydessä, minä en käy enää koulussa ja näe ihmisiä, päivät vaan on kaikki samanlaisia ja pitkiä. Tänä vuonna rakensin itselleni ystäväpiiriä, ja ehkä se jonkin verran on nyt toiminutkin, mutta niin se on, että väliin jää kovin yksinäisiä päiviä. Ehkäpä lähden ensi viikolla käymään jossain?

Eilen sain vieraan. Katsoimme elokuvia, juttelimme asioista, söimme 7 dl jäätelöä (sitä oli kahta eri sorttia) ja vähän tonnikalasalaattiakin. Tänään kävimme kävelyllä, lenkin pituus ajallisesti yleensä olisi viitisenkymmentä minuuttia, mutta nyt käytimme ylimääräisen puolituntisen. Tämä oli tärkeää, sillä

Ilma tuoksui lapsuudelle ja uimarannoille. Lämpimille (ei suinkaan kuumille) päiville, virtaavalle vedelle, vihreille asioille. Sepeli rouskui jalkojen alla. Matkalla kävelimme puron vartta, ja istuin kivelle keskelle puroa. Tunnustelin pohjaa käsin, etsin litteitä kiviä ja niitä löytäessäni kömpelösti yritin leipiä heitellä. Yhteensä viisi leipää ehkä (kiveä joka ei hyppää ei lasketa, mutta jos se kerrankin hyppää, on se jo kaksi leipää, niin minä sen näen). Jatkoimme matkaa ja

Jossain vaiheessa hämmentelimme uimarantaa. Ihmisiä oli hirveän vähän, ilmakin oli lämmin. Varmaankin Särkänniemessä ovat, tai muualla jossain ainakin. Kiersimme järveä, pohdimme miten saisi halvalla pari kanoottia (So. suunnittelimme miten varastamme niitä Puuhamaasta) ja makasimma laiturilla. Huljuttelin käsiä vedessä, mietin asioita. Myöhemmin sain jäätelön, lähinnä omilla rahoilla.

Minä en ole toivoton. Minulla voisi olla siihen jopa syytäkin, mutta en halua olla. Minä aion yrittää levätä nyt, ja sitten.

On asioita joiden kuuluu olla, ja niin se on.

Mi estas via. Se vi volas aŭ kvankam vi ne volas. Vi estas mia, vi povas malkonsenti, sed tiel tio estas. Mi amas vin, nun kaj ĉiam.

Noniin. Otsikko varoittaa, sillä minua kirostuttaa hieman. Tai ei hieman. Ehkä paljon. Aloitetaanpa.

Huomasin tuossa joku päivä sitten, että joku helvetin idiootti oli löytänyt taiteilijan itsestään. Että josko sitä maalaisi lenkkipolun vieressä olevaan isoon kiveen. Josko sitä maalaisi jollain uskomattoman helvetin säihkyvällä vihreällä jonkin hiton Mctiesmitän nättiin kiveen.

Niin että joku Helvetin sikotautinen mätäpaisenulikka sitten sotki kiven. Ja varmasti oli iloinen sen tehtyään, ilmeisesti koska ei raukka päivällä sitä uskaltanut tehdä eikä oikein nähnyt työnsä jälkeä. Oli se meinaan saatanan ruma. Että semmoista.

Joten minä tämän huomasin, ja mietin että mitähän tällekin voisi tehdä. Ei minulla ole niin vahvoja liuottimia, että spray-maalista eroon pääsisin. Siispä piti turvautua älyyn ja järeämpiin työkaluihin, nimittäin vasaraan.

Niinpä minä sitten kävelin metsään (yösydännä, kuten edellinen sankaritaiteilijamme, tosin vain koska aiemmin ei sattunut sopivaa hetkeä) vasaran kera, ja aloin vähä vähältä pilkkoa sitä saatanan vihreää sen kiven pinnalta. Kipinöitä tuli sen näköisesti että hyvä ettei maastopaloa joutunut polkemaan, sirpaleita lensi joka suuntaan täydellisen hallitsemattomasti (tuntuu aika uskomattoman hilloperkelejumalauta mukavalta kun pieniä kivensirpaleita ajoittain lentää silmään) ja hyttyspaskat tekivät kaikkensa imeäkseen minut kuiviin.

Noin kolme varttia minä sitä äpäräporsaan paskasaatanataideteosta pilkoin. Lopputulos on menettelevä, vihreää jäi sinne tänne vielä, mutta ei ihan liiaksi, peittynee likaan. Suurempi murhe on se, että nyt se teksti on sitten kiveen hakattu ja sen näkee. Tämä on vain väliaikaista, sen näkee koska kivi on puhdas siitä kohdin, mutta kyllä se vähän mieltä harmittaa. Olettaisin että se katoaa muutamassa viikossa.

Se oli minun päivän hyvä tekoni. Helvetti.

Tämän minä sanon. On parempi tehdä ja yrittää kuin pelätä ja murehtia. Minä itse pelkään ja pelkään paljon ja useasti, mutta se on harvoin sellaista pelkoa jota ei voi tehdä teoilla tekemättömiksi. Tai jos on, minulle saa sanoa siitä ja minä yritän tehdä, tai yritän ainakin yrittää. Minä en ole niin tyhmä, että luovuttaisin ennen kuin mikään syy luovuttaa on tullut eteen, ennen kuin oikeasti kivet polulla on sellaisia ettei niiden yli kiivetä, ettei niitä siirretä voimalla ja vaivalla syrjään. En kun tiedän miten valtava menetys olisi.

Joskus yrittäminen ja tekeminen tuntuu ylivoimaiselta, pelot valtaavat mielen liiaksi. Silloin on hyvä muistaa, ettei se aiemminkaan niin vaikeaa ollut, jossain on vielä se tahto piilossa joka työnsi eteenpäin. Eikä se välttämättä edes niin piilossakaan ole, useinkaan ei.

Minä en luovuta.

Minun kouluni on tältä vuodelta lähestulkoon takana. Jos historia meni läpi, saan aikaan 58 opintopistettä.

Olen onnellinen. Kun on joku joka hoivaa kun on surku, ja jota hoivata kun. Tai kun on joku jonka silmiin voi upota ja muuttua sanattomaksi riittämättömäksi ja ihmetellä kovin (miten minä tämän itselleni sain).

Vehkan blogiin ei kukaan käynyt onnittelemassa.

Annan minäkin luvan, meitä saa onnitella.

Maailma on salaisuuksia täynnä (joka hetkessä asuu ikuisuus).

Tiesittekö, että eduskuntatalon hissi toimii maailmanpyörän tavoin? Se ei ole salaisuus se, vaan se, että ei ketään enää ole uudelleen nähty, joka on täyden ympyrän rohjennut hissin kyydissä olla. Synkkä synkkä salaisuus se, ja tarkoin vartioitu. Siitä johtuu sekin, ettei hissiä saa käyttää kuin talossa työtänsä tekevät.

Mutta tiesittekö, että Karl Fazer valaa yhä itse kaikki suklaat joissa hänen nimensä on? Tätä varten hänellä on valtava kattila, jossa hän sulattaa suklaata vuorokauden ympäri, milloin ei papereita kääri.

Sitäkin voidaan salaisuutena pitää, miten vesivoimalat oikeasti toimivat. Silloin tällöin koskissa virtaa veden lisäksi sähkö, eikä tällaiseen koskeen kannata ilman kumisaappaita kahlata. Vesivoimalassa tarvitsee vain heittää johdon toinen pää veteen, ja johtaa sähkö kansalle.

Maailma on salaisuuksia täynnä, mutta miksi nämä asiat salassa pidetään? Huutakaa totuus julki sanon minä, maailma olisi kauniimpi paikka jos useampi ihminen höpöttäisi oivallettuja totuuksia opittujen ehkäosuvuuksien sijaan. Sitä mieltä minä olen.

Minä olen käymässä kotona pitkästä aikaa. Vanhin kissamme kuoli yön aikana, aamulla näin sen ilman sykettä. 16 vuotta sitten näin sen vaatekaapin pohjalla kasassa muiden pentujen kanssa. Kuolemansa oli ilmeisesti äärimmäisen rauhallinen, ja jo ihan odotettua kun jo pitkään on ollut surkean kipeä olento. Jotain vikaa siinä muutenkin oli, kun ei pentuja saanut koskaan tai edes juoksuja. Pitipähän vanhinta koiraamme pentunaan.

Tämä ei ole salaisuus.