Näyttäisi siltä, että vielä pari viikkoa käyn kojulla päivystämässä. Hyvä mieli on ihan.

Olen hengannu tässä parin viikon sisään Haaviston vaalikojulla. Siellä sisäpuolella siis, päivystämässä ja silleen. Ilmeisesti olen kuullemma homo. Sitä oppii kaikkea jännää itsestä vielä parin tusinan vuoden jälkeenki.

Koska eihän Haavistoa voi kannattaa jos ei ole itsekin homo.

Olkaa homoja, tai sitten älkää jos ei tunnu siltä, mut minun mielestä hieno mies on tuo kuiteskin.

Ps. Frontside Ollie on uusi lembipiisini.

(oikeesti, 5 päivää ollut ylhäällä ja hiton miljoona kertaa katsottu? Ja hiton yli 22 000 tyyppiä käyny tykkäämässä/epätykkäämässä? Ja nuo kommentit, sinä aikana, minkä biisillä kesti soida, 50 tyyppiä kävi lisäämässä kommentin. Tämän hetken suosituimmat kommentit on laitettu 2 minuuttia sitten, veikkaan että sittemmin on vaihtunu muihin. Mikä ihmeen ilmiö?)

Olen nyt Hattulassa, isäni ja siskoni ja äitipuoleni kotona. Täällä on televisio, jännittävä kapine ja pääsen välillä taas katsomaan että mitä sieltä oikein tulee. Tämänhetkinen ohjelma on Muodin huipulle - mallien silmin. Vaikuttaisi aikalailla yhtä tyhjänpäiväiseltä realitylta kuin reality aina, mutta tässä on jännä kuriositeetti: malleja haastatellaan läpi ohjelman mallitilanteen ulkopuolella. Niiden päällä on silloin epäistuvat vaatteet, löysää ja ryppyjä. Hiuksensa näyttävät pöyhityiltä, ja väittäisin, että nämä on meikattu näyttämään siltä että niitä ei ole meikattu. Epäpuhtauksia ihossa, tummia silmänalusia. Tämä on katsokaas kulissien takana, tämä on todellisuutta, realityä(/a?).

Aiemmin teeveetäti kehotti polttamaan sokerimassan huolella mustaksi, että piparkakkutalo pysyisi paremmin koossa. Mieleen hyppäsi elävästi lapsuus, kuinka kamalalta liitoskohdat maistui. Olin jo ehtinyt epäilemään lapsuusmuistoja, me kun ei vuosiin ole käytetty poltettua sokeria kiinnitykseen, vaan semmoista kivaa valkoista tai pinkkiä joka oikeasti maistuu hyvälle. Kuvan näkeminen toi hyvin vahvasti muiston, kauheaa kauheaa.

Sunnuntaina tulee subleffana Ihmeneloset kakkonen, se missä on hopeasurffari. Elokuva on hirvein sarjakuvaelokuva mitä olen ikinä nähnyt, aivan kevyesti ja helposti. Suosittelen välttämään.

Ensimmäisen osan voi halutessaan katsoa täältä. Oikeastaan en välttämäti aio suuremmin laajentaa, kunhan halusin vain mainita uutisen aihepiiristä. Se mikä on surullista Ylen uutisten linkeissä on tosin, että jos vaihtavat tuon uutisen otsikkoa niin linkki kuolee, ehkä oletetaan ettei se muutu miksikään.

Huomio on seuraava: Uutinen käyttää hyvin samoja tilastoja kuin se kolumni jonka edellistä merkintää kirjoittaessa olin lukenut. Olennainen yhteinen tekijä on sekin, että edelleenkään ei ole mitään konkreettista lukua, että kuin monta tyyppiä nyt sitten on kuollut, joista puolet olisi pysyneet hengissä. Sen sijaan on jännä lisäpiirre tähän tilastoon, että samaan aikaan kypärä vähentää kuolleisuutta 73% ja toisaalta olisi pitäneet noista kuolleista hengissä puolet. Perustuen samaan tilastoon? Mitä ihmettä, mitä se kuolleisuus siis tarkoittaa? Mystistä on. Jos nyt käyttäisi tuota viittäkymmentä prosenttia samaan kaavaan kun edellisessä merkinnässä, niin luvut menisi jotenki seuraavasti: nyt kuolee 30 tyyppiä vuodessa, jos kukaan ei käyttäisi kypärää kuolisi 36 ja jos kaikki käyttäisi niin kuolisi 18. Siis ero olisi enää 12 siitä mitä se on nyt, joka on yhä vähemmän. Luvut on edelleen vähän satunnaisia kun en tiedä miten se kuolleisuus lasketaan ja mistä tuo mystinen puolet tuli.

Uutisen eduksi on laskettava, että tällä kertaa siinä on vähän vastanäkökulmaakin mukana, että ehkä ei olekaan hyvä pelotella ihmisiä kypäräasioilla liikaa ja että ei pitäisi syyllistää kypärättömiä. Tosin hassusti kypärän vastustajissa ei ollenkaan mainita sitä porukkaa ihmisiä jotka eivät vaan näe sitä olennaisena, ne on kai sitten niitä tosimiehiä. Tässä kohtaa voisi tehdä semmoisen virtuaalisen silmänpyörityksen (tai kaikki lukijat jotka pitää juttua silmänpyörittelemisen arvoisena voi ihan konkreettisestikin pyörittää).

Muuten, suomalaisen elinajanodote on 80 vuotta. 80 kertaa 30 (pyöräilijäkuolemia vuodessa) on 2400. 2400 per 5 400000 on 0,0004, eli neljä promillen kymmenystä. Siis 0,4 promillea. Tämä olisi jotain sellaista kuin kuinka iso osa suomalaisista kuolee pyöräonnettomuuksissa ehkä. Palaan tähän hetken päästä.

Joku viikko sitten oli uutinen, joka oli yllättynyt siitä kuinka vähän karppaajia onkaan. Niitä on vain 6 prosenttia Suomen väestöstä, sanoi tutkimus. Joku toinen uutinen kyllä sitten kertoi että hiilihydraatteja on vähentänyt 20 prosenttia porukasta, mikä ei enää ole vain edes uutisten kirjoittajien mielestä. Mutta ei kyllä ole se kuusikaan minun päässäni, tai siis sehän on yli 300 000 ihmistä. Se on toisaalta myös puoli prosenttia enemmän kuin mitä meillä on suomenruotsalaisia, siis jotain 27 000 ihmisen luokkaa. Se on yli kolme kertaa se määrä ihmisiä, mitä meillä on yliopisto-opiskelijoita (tämä siltä pohjalta että muistan lukaisseeni jostain, että SYL edustaa 100 000 opiskelijaa). Toisaalta se on noin 135-kertainen määrä nähden ihmisiin joiden kohtalo on kuolla pyörän selässä (aika hassun karkeasti väärin tilastoja lukien, mutta siis käyttäen tuota lukua 2400 kun yläpuolella olevassa kappaleessa on).

Mielenkiintoista on minusta, mikä on merkittävää tilastoa ja mikä ei. Eipä minulla paljoa muuta tässä ehkä tällä erää. Ehkä sen verran voisin disclaimerina sanoa, että minähän en ole käynyt ainuttakaan tilastotieteen kurssia, kun en jaksanut niitä, tämä merkintä samoin kun edellinen edustaa vain jotain suuntaa-antavaa numeroiden pyörittelyä. 

Niin ja koska minulla ei toistaiseksi vielä ole blogikategoriaa tilastoille, niin täytyy tunkea merkintään jotain matematiikkaa vielä, sen verran ainakin, että esittelen hassun pulman johon kukaan ei tiedä ratkaisua mikä on minusta hassua. Tuota noin...

Tiedetään että π on irrationaalinen luku, so. siinä on ääretön määrä desimaaleja jotka ei ole jaksollisia, tai tarkemmin sanottuna että niitä ei voi esittää murtolukuna. Tiedetään myös, että e on irrationaalinen luku. Sen sijaan ei tiedetä, onko π + e irrationaalinen luku. Voihan nimittäin olla, että jossain kohtaa niiden desimaalit alkavat kulkea yhdessä niin että niiden summasta syntyy jakso, siis että jokin sarja numeroita toistuu yhä uudestaan siitä eteenpäin.  Itse asiassa myös niiden tulo saattaa olla rationaalinen. Sen sijaan tiedetään, että ei ole mahdollista, että sekä niiden tulo että niiden summa olisi rationaalisia. Hienoa tämä, päivän matematiikka-annos oli siinä.

Jep, tehty on.

50. runo valmistui noin puoli tuntia sitten. Se kertoo pingviineistä. Lisäilen jokusen runon tuohon oikealle lisää jahka kerkeän.

Sen verran mukavalta on tuntunut tämä päivittäin runoileminen, että luulen että voisin pyrkiä jatkamaan. Ei vie liikaa aikaa ja tekee tekstistä taas luovempaa, kun tähän asti on vähän kaikkialla tylsyny sanaterä. Laatukin on hieman parantunu kuukauden aikana, helpommaksi on tullut kirjoittaa jotain ihan kelvollisen oloista settiä suhteellisen tyhjältä pohjalta. Päätynyt olen siihen tässä myös, että jos haluan 50 runoa kokoelmaksi koota keväällä, niin ainakin 150 olisi hyvä olla olemassa. Että tuota, jatkanen siis tällä linjalla niin kauan ku jaksan osaan.

Tästä sitten asiasta toiseen. Lukitsin itseni eilen vaatehuoneeseen, oli hyvin jännittävää. Jälkeenpäin tuli mieleen, että kuinka tyhmä sitä voi ihminen olla. Tai siis, juttuhan meni näin: halusin kääntää vaatehuoneen oven kahvan osoittamaan alaspäin, että kissa ei saa hypättyä siihen tai että se ei ainakaan rämise niin paljon. Näin tein, ja sitten huomasin, että oho, käänsinpä sen myös sisäpuolelta, eihän noin pitäny. Sitten mietin, että tuo ei varmaan kovin hyvin oo aukaistavissa sisäpuolelta ny, että pitänee kääntää takaisin, kokeillaanpa. Ja kävelin sisään vaatehuoneeseen ja suljin oven perässäni...

Joo, ei saanu kahvaa käännettyä sisäpuolelta, karmi esti. Yksikseni olin kotona ja vähän paniikkireaktiona rupesin yrittämään saada ruuvaria oven ja karmin väliin et saisin painettua sen kielen auki. Hetken jälkeen totesin ettei onnistu, tajusin että joo, minulla tosissaan on kädessäni ruuvari, ja pelastin itseni ruuvaamalla sen kahvan taas irti ja kääntämällä sen. Asiaan olisi ehkä kuulunut sen sijaan onnistua pudottamaan kahva toiselta puolelta, nimittäin tämä sisäpuolen kahva oli se naaraspuoleinen jolla ei mitään yksin tee, mutta pääsin kuin pääsinkin ulos.

Eipä ehkä muuta tällä kertaa.

Luin tänään keskustanuorten lehteä pääkirjoituksen verran. Taustaa nyt sen verran, että se lehti ihan vaan sattui makaamaan yliopiston pöydällä. En minä sellaista tiedostaen käsiini etsinyt, törmäsin vain. Joka tapauksessa, lehden teemana on ihmisoikeudet, ja niistä pääkirjoituskin kertoi. Katsotaanpa, josko löytyisi internetistä tätä helmeä... Eipä näy, on niillä sivuillaan näköspainoksia, mutta tätä kirjoittaessa ei taida olla vielä se lehti sinne sähköiseksi ilmestynyt. Käykääpä etsimään, jos merkintää luette esim. joskus viikon tai parin päästä.

Joka tapauksessa, ihmisoikeudet. Pääkirjoituksen aiheena oli ihmisoikeudet. Minkä johdosta sana ihmisoikeudet toistui varmaan toistakymmentä kertaa tässä muutaman sadan sanan esseessä. Jos ei ihan joka virkkeessä, niin ehkä joka kolmannessa. Mikä oli vähän surullista, ottaen huomioon kuinka yksinkertainen rakenne pääkirjoituksella oli, ei kovin montaa lausetta per virke. Lähinnä se koostui päälauseista. Ehkä siellä saattoi jotain konjunktiosivulauseitakin olla. Rakenne oli surullinen, on mitä haluan sanoa, sen lisäksi että toisto oli. Ja aiheen käsittely?

Minua hieman ihmetyttää, miten voi kirjoittaa pääkirjoituksen ihmisoikeuksista, niinku ajatuksella, että ne on tärkeäkin juttu, ilman että mainitsee ainuttakaan ihmisoikeusrikkomusta siinä. Niitä kai ei pitäisi liian vaikea olla löytää, mitä nyt on jotain kansannousuja Afrikassa esimerkiksi. Tai sitten voisi jotenkin mainita niitä kolmea naista kun sai yhteisen Nobelin, eikös niilläkin ollut jotain tekemistä ihmisoikeuksien kanssa (sivumennen sanoen, kyllä täytyy tasa-arvon puolesta äyskähtää, ei voi antaa naiselle omaa rauhan nobelia, kun pitää jakaa se kolmelle ennen kuin yhtä Martti Ahtisaarta vastaa).

Juu ei, ei ainuttakaan ihmisoikeusrikkomusta. Itse asiassa, huolimatta siitä, että ihmisoikeudet noin niinku sanana tuli tosissaan jokusen kertaa mainittua, niin ainoa esimerkki jonka se pääkirjoitus antoi ihmisoikeuksista, oli jotensakin seuraavankaltainen (emminä sitä ulkoa muista sentään, mut suunnilleen): Ihmisiltä usein unohtuu, että myös nuorten mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon on ihmisoikeus. Että sellaista, tämä on se yksi ihmisoikeus, jonka edestä pääkirjoittaja haluaa marssia? Okei, jos ne olennaisemmat ihmisoikeudet käsitelläänkin myöhemmin lehdessä, niin olisi niihin kai silti viitata voinut? Hitto.

Loppujen lopuksi, minulla oli niin hauskaa pääkirjoituksen kanssa, että jos olisi paremmin ollut aikaa, olisin pysähtynyt enemmänkin lehteä lukemaan. Täydet pisteet tälle ja kestotilaus harkintaan tai sitten ei.

Arvosteluun täydellisen liittymättömänä loppuhuomiona haluaisin kertoa, että minulla on ollut hauska ja jännittävä päivä, osin myös siksi, että en muista hetkeen törmänneeni niin moneen ihmiseen jonka kanssa vielä jutellut olen yliopistolla saman päivän aikana. Yhteen päivään mahtui jotain satuja ja franzescoja ja hannoja (tosin ei niitä tavanomaisia) ja emlejä ja susseja ja iidoja ja kamilloja. Mikä näin lueteltuna kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta kun tapasin ne jotensakin yksitellen ja tasaisin väliajoin, niin oli siistiä. Koulupäivä alkoi yhdellä niistä, ja loppui seitsemänteen.

Noniin. Puoli kuukautta on nyt marraskuuta eletty ja taisin uhkailla jonkinlaisella väliaikatiedotteella ja/tai näytteellä. Siispä tuota, tähän mennessä olisi tehty 22 runoa, mistä näppärimmät laskeskelijat pystyvät päättelemään, että jäljessä ollaan. Kolmen runon verran sentään vain, ja jos pystyn kirjoittamaan sitä tahtia mitä olen ylläpitänyt viimeisen reilun viikon, tulee 50 kyllä hoitumaan vielä. Nimittäin alkupäässä hieman pääsi päiviä välistä karkuun, mutta sittemmin olen kirjoittanut kaksi runoa joka päivä. Tarkemmin ottaen yö, aina siinä kohtaa kun oon tajunnu että nukkumaan pitäisi eikä oo vielä päivän runot tehty. Krhm.

Kuiteskin, valikoin satunnaiset kuusi runoa näytteeksi, niitä voi ihailla yhden kerrallaan tuossa oikealla, kun tarpeeksi päivittää sivua. Luultavasti vähintään kymmenen kertaa pitää päivittää ennen ku saa kaikki runot luetuksi, että tuota sori vaan, minulta voi kysellä jos haluaisi helpommin niitä saada. Mitähän vielä? Arvioin että ainakin puolet runoista on ihan käyttökelpoista kamaa, ainakin jos niitä vähän tai paljon viilailee, mikä joka tapauksessa on ennen pitkää edessä. Oikeasti tosi hyviä runoja on vähemmän, mutta ehkä jokunen sellainenkin kyllä löytyy. Otan mieluusti vastaan aiheideoita, ja semmoista.

Ja tuota, ei kai minulla muuta, jos on jotain kysyttävää niin saa kysyä, tai si voi kommentoida jotain noista runoista tai jotain.

Marraskuu on perinteisesti varattu NaNoWriMolle. Itse olen osallistunut kerran, kesken jäi ja pahasti. Oikeastaan olen osallistunut kahdesti, mutta ensiyritys ei jatkunut päivää pidempää, joten sitä ei ehkä tarvitse edes laskea.

Pohdin osallistumista tänä vuonna ja päädyin siihen, että minun tapa kirjoittaa ei oikein pelaa yhteen nanon kanssa. 50 000 sanaa on minimalistille kai monta. Siispä päätin taivuttaa tätä minulle sopivammaksi ja yrittää potkia itseäni eteenpäin runokokoelmani kanssa. Siispä, yritän saada aikaiseksi 50 runoa kuukauden sisään, tavoitteeseen sisältyy myös että runot ovat lukemiskelpoisia eivätkä kauheaa suttua. Projektille sovitin myös sopivamman nimen, se on ny MaPoWriMo, eli Matin Poem Writing Month. Ilmoittanen tänne kun olen luovuttanut epätoivoissani. Tai sitten ehkä heitän jonkun näytteen, en tiedä. Katsotaan.

Mut yleisemmin, olen yhä elossa ja aion yhä laiminlyödä bloginpitoa hetken ainakin. Tai no, samalla lailla kun aina, kirjoitan sitten enempi jos jossain kohtaa taas inspaa.