Eilen oli vuorossa taas pieni kävelylenkki (enää en uskalla tehdä isompia, kun se 60 kilometrin lenkki on niin lähellä). Kävellessäni painuin taas mietteisiini, ja aloin kertomaan tarinaa. Mietin, miten kertoisin elämästäni, ihmissuhteistani, jos joku kysyisi, mitkä sanat valitsisin. Sana sanalta tarina eteni päässäni, välillä hyppäsi aivan sivuraiteille, toisinaan otti takapakkia, mutta silti suunta oli eteenpäin.

Tarina kesti hieman reilun tunnin. Tietenkään siihen ei kuulunut kaikki ihmissuhteeni, vain reilu vuosi, jota leimasi eräät tietyt ihmiset. Silti voisin kuvitella, että kertoessani yli vuoden tapahtumat, kuluisi aikaa enemmän kuin tunti.

Minä kirjoitan paljon, tarinoita on neljän vuoden ajalta takana jo yli 50, mutta harvemmin jään pohtimaan, mistä ne tulevat. Joskus vain löytyy idea, joka pitäisi kirjoittaa paperille. Ja koska idea on usein kovin yksinäisen oloinen siihen paperille piirrettynä, on sille hyvä kirjoittaa lisää tekstiä seuraksi. Mahdollisesti idea laajenee, tai saa seurakseen toisia ajatuksia.

Minun tarinani ovat siis vain koristeltuja ajatuksia. Silti löytyy monia, jotka tuntuvat saavan niistä irti enemmän, paljon enemmän kuin niihin tietoisesti kirjoitin. Tarkoittaako tämä sitä, että en voi todella väittää tarinan syntyneen minusta? Merkitykset ovat lukijan lisäämiä, merkitykset ovat suuri osa tarinaa.

Onko tarina minkään arvoinen, jos kukaan ei ole sitä lukenut?



***

(Jälkeenpäin lisättyä)

Tämän jälkeen pitäisi tulla jonkinlainen merkintä huomioimaan Tamperetta, mutta se jäi tekemättä ja blogi painui pitkäksi aikaa unohduksiin. Lyhyesti sanottuna, minä kävelin 70 kilometriä yhden päivän aikana, söin tonnikalamakaronisotkua puolessa välissä ja kymmenen kilometriä ennen maalia join palautusjuoman (maistuu nestemäiselle jäätelölle) ateriankorvikkeeksi. Reissun jälkeen kantapäässä oli vain hieman pingispalloa isompi rakko, ja mitä tein? Seuraavana päivänä lähdin kävelemään ympäri kaupungin keskustaa Vehkan ja Krissun kanssa. Ja palasin junalla kotiin.