Minun nuoruudessani käytiin ongella.

Ainakin joskus, ainakin pienenä. Silloin kun vielä asuttiin idyllissä virran varrella. Ja samoin aina mökillä, missä ei koskaan ollut sähköä. Sitten tuli tietokone ja nintendo ja internet ja kännykkä, ja siitä se alamäki lähti... Tai hetkinen.

Internet ei kai ollut minun lapsuutta niin kuin nykyisten lasten, se kyllä tuli, mutta eihän sillä voinut kuin katsoa sähköposteja (joita tilejä ei ollut kuin vanhemmilla) ja lukea vitsejä. Ja isoveljen valikoimana ladata silloin tällöin jonkun kappaleen koneelle (tätä ei voinut tehdä usein, sillä nettiaika maksoi, ja yksi kappale latautui yli puoli tuntia)... Nintendo sen sijaan oli minun lapsuutta, sen ääressä istuttiin paljon, ja oli pakkokin olla pelaamassa useamman tunnin putkeen, kun peliä ei voinut tallentaa, ja täytyihän se läpi yrittää saada. Nykyään on ehkä helpompi lopettaa vain kaikki kesken, ja no, lähteä sinne ongelle.

Mitä kännyköihin tulee, niin nehän ilmestyi joskus 98 toden teolla. Kuudennella luokalla saattoi jo jolla kulla yksittäisellä koululaisella nähdä sellaisen. Ehkä siis viidellä ihmisellä kuudesta sadasta. Yläasteella yhtäkkiä kaikilla oli puhelimet, ja minä olin outo, kun omani sain vasta kahdeksannen luokan jälkeen. Eipä tuokaan kai hirveästi lapsuuttani vienyt (etenkin ottaen huomioon sen, ettei sen saapumisen jälkeenkään yhtään enempää aikaa tekstailuun mennyt).


Noniin, siirrytään muihin lapsiin, kun ilmeisesti omista kokemuksista ei tässä ole iloa. Ehkä alustuksen pointti oli lähinnä se, että ei tarvitse kuin siirtyä viisi vuotta, ja tarina on jo aivan toinen. Viisi vuotta minua nuoremmat saivat ala-asteella kännykkänsä, ja aloittivat pikaviestimien käytön samoin ala-asteella (siinä missä minä lukiossa), eivätkä edes muista Kissin chattia. Tai sikseen c-kasetteja (tätä on tutkittu satunnaisotannalla, viisi vuotta nuoremmat ei todellakaan muista aikaa ilman kännyköitä ja nettiä, ja c-kasetit herättävät ihmetystä, tai epämääräisiä muistikuvia jostain autossa soineesta).

Nykyään ala-asteen aloittavat omistavat jo järjestään kännykän, ja jos jollakulla sellaista ei ole, pidetään tämän vanhempia vanhoillisina, konservatiivisina (mitä toisaalta ei vielä paheksuta). Mesettäminen on myös tuttua jo ensimmäisillä luokilla. Silti täytyy sanoa, että kyllä minun sisko vielä käy kavereiden kanssa pihalla (no, hän ei meseä omista, huono esimerkki.)

Mutta kun mennään vähän vanhempiin ala-astelaisiin, ehkä kuutosluokkalaisiin, tai reilusti jopa yläastelaisiin, niin tilanne alkaa olla toinen. Koulusta tullaan kotiin, ja laitetaan mese päälle, ja mennään jääkaapille. Tässä järjestyksessä.

Tämä oli kärjistys, ei se näin kaikilla mene, mutta useilla kuitenkin. Eikä lapsilla välttämättä ihan oikeasti ole tajua siitä, että olisi jotenkin parempi mennä hengaamaan leikkipuistoon niiden kavereiden kanssa, kuin istua mesettämässä. Ihan oikeasti löytyy lapsia, jotka vakuuttavat, että netin kautta voi antaa itsestään täysin yhtä täysinäisen kuvan, kuin kasvokkain.

Tässä kohdin on syytä selventää, että puhuessani lapsista, tarkoitan peruskoululaisia.

Ja mitä pitäisi tehdä, katsoa sivusta ja todeta, että se on kehityksen suunta? Vai iskeä täysillä päälle, ja sulkea messengerit kautta maan. Ehkä ei kumpaakaan.

Minä en ole edes vielä puhunut televisiosta, enkä vielä puhu, palaan sinne myöhemmin.

Minä luulen, että se ei välttämättä ole täysin vain hyvä asia, että internetin käytöstä maksetaan kuukausittain tasaraha, sen sijaan, että rahanmeno suhteutuisi käyttöön. Netinkäyttö pysyisi automaattisesti terveissä rajoissa, jos liika käyttö toisi liikaa hintaa, ja vanhemmat tajuisivat jotenkin edes puuttua. Toisaalta, liikaa ei saisi puuttua. Mese on pelastanut useamman lapsen elämän, sellaisten, joilla ei ole sosiaalisia taitoja. Voidaan miettiä, mistä nämä taidonpuutteet on peräisin, syyttää mediaa siitäkin, jolloin kyseessä on noidankehä. Mutta jos ei tähän lähdetä, niin on internetistä iloakin.

Siinäkin on jo jotain yritystä, että laittaa lapsen kerran pari viikossa oikeasti viettämään aikaa kavereiden kanssa, ja toisen pari kertaa viikossa viettää lapsen kanssa itse aikaa, kaivaa sen virvelin jostain esiin.

Oikeasti en suosittele virveliä kenellekään, kamala laite jolla ei saa kalaa. Mato-onki on halvempi ja helpompi.


Lupasin kai mainita näkemystä muuhunkin mediaan? Kukaan ei kai koskaan ole väittänyt radion turmelevan lapsia, mistä lie johtuu (kuka uskoi edellisen lauseen, sopii ottaa itseään niskasta kiinni, ja miettiä jo jossain mainittua 60-lukua ja rockia, kyllä se silloinkin turmelsi, ja voi kuinka vahvasti).

Noniin, nykyään siis radiota ei uhkana nähdä. Eiväthän lapset edes kuluta radiota, aika menee koneella ja tv:n ääressä. Keskitytään siis telkkariin.

Minun ajan lapset leikkivät Turtlesia, minä en muista leikkineeni, mutta sellaista ne muut puhuvat. Oli kisaa siitä kuka sai olla Leonardo. Myös K-15 -leffoja katsottiin tyytyväisesti ensimmäisiltä luokilta lähtien, eikä se ollut mikään ihmetyksen aihe. Silloiset K-15 elokuvat tosin olisivat nykytasolla kevyttä kamaa, ehkäpä kielletty alle kahdentoista täyttäneiltä. Niissä ammuttiin joku haulikolla, erikoistehosteita reviteltiin. Ei sellainen lapsia järkyttänyt, tutkimusten mukaankin sadun noita on aina pelottavampi, kuin mikään mihin ruudulla pystytään. Visuaalinen ei vain peittoa omaa mielikuvitusta.

Nykyään telkassa pyöritetäänkin muodin mukaan henkistä väkivaltaa fyysisen sijaan. Siinä missä joku voi väittää tappeluiden lisääntyneen väkivaltaviihdeen vuoksi, mitä tekee nykyiset julkiset nöyryytykset lapsille. Idolsissa murretaan itse tunto, Big Brotherissa taistellaan kyseenalaisin keinoin suosiosta, pelkokertoimessa testaillaan miten pitkälle ihmiset menee rahan perässä pelkoihinsa... Onpa nyt uusi tv-formaatti taas tulossa, jossa kysytään kiperiä yksityisimpiä kysymyksiä, ja totta pitää puhua, jotta saisi rahaa.

Sanalla sanoen, nyky-tv tuntuu pyrkivän rikkomaan osallistuvia ihmisiä. Mitä hiton viihdettä se sitten on? Ja tätäkö lapsille on parempi näyttää, kuin sitä kuinka joku iskee lekalla naamaan toista, eikä toinen muuta kuin hieman typerry. Molemmista on realismi kaukana, kumpaakaan ei pitäisi kotona tehdä. Mutta minä väitän, että nyky-tv on suurempi masennuksen aiheuttaja, kun vanha.

Toisaalta, minä olenkin kaksikymppisenä jo kalkkis, ja muistelen vanhoja parempia aikoja, ja onkimista.