Lisäänpä merkinnän taas välillä. Aiheena on edistyminen vuositavoitteiden kanssa, ja ehkä hieman muukin.

 

Ensinnäkin, sain Watchmenin luettua loppuun, ja näin on yksi viidestä laadukkaasta sarjakuvakirjasta luettu. Esittelisinköhän kirjaa enemmänkin? No vaikka.

 

Alan Mooren Watchmen on supersankarisarjakuva, mutta ei mitenkään erityisen perinteisessä mielessä. Nämä sankarit ovat Batmanin kaltaisia siinä, että kyse on vain puvuista, ei superkyvyistä. Tähän on yksi poikkeus.

Tarina sijoittuu rinnakkaismaailmaan, joka 60-luvulle on hyvin samankaltainen omamme kanssa, kunnes sitten maailmaan ilmaantuu se yksi supersankari, jolla on superkykyjä. Tämän jälkeen Usa nousee kylmässä sodassa vahvemmaksi osapuoleksi, ja teknologinen kehitys ottaa vauhdikkaita harppauksia eteenpäin. Sarjakuva sijoittuu enimmäkseen 80-luvulle (tarkkaa vuotta en muista) ja tähän mennessä ihmiset ajavat sähköautoilla. Maan johdossa on presidentti Nixon jo viidettä kauttaan, missä virassa hän sai jatkaa yhdysvaltojen voitettua Vietnamin sodan (syynä edelleen kyseinen supersupersankari).

Olennaista sarjakuvassa on sen moraalinen maailma. Jokainen sankareista taistelee pahaa vastaan, mutta kaikilla on eri näkemys hyvästä ja pahasta. Sarjakuvan herkullisin hahmo on Rorschach, jonka maailma on täydellisen mustavalkoinen. Sankareista vahvin, Tohtori Manhattan, taas näkee kaiken kaikkine seurauksineen, ja on yhä irtautuneempi ihmisyydestä. Kyseinen hahmo on siitä mielenkiintoinen, että tämä kykenee muovaamaan kvanttitasolla materiaa miten lystää, hajottamaan ja kokoamaan, muuttamaan omaa kokoaan ja olemustaan, kulkemaan seinien läpi, toisaalta vaikka teleportaamaan. Ja hän elää kaikessa ajassa yhtä aikaa, näkee siis mitä tulee tulevaisuudessa tekemään ja tekee kaiken yhä uudestaan. Sen sijaan hän ei kykene muuttamaan näkemäänsä tulevaisuutta, siispä vaikka hän etukäteen tietää, että Kennedy tullaan ampumaan, ja tietää olevansa paikalla, hän ei kaikkine voimineen voi sitä estää, koska ei huomaa ampujaa (tämän sankarin maailma on oikeastaan aika nerokas siinä, miten se vetää aivot solmuun kun yrittää ymmärtää sitä).

Toisaalta pidin sarjakuvassa erityisesti myös Koomikosta, jonka murhasta teos alkaa, ja jota esitellään lähinnä takaumien kautta. Koomikosta tehdään heti alussa inhottava ja epäpidettävä ja epäinhimillinen hahmo, ja se tehdään hyvin. Sitten loppupuolella sarjakuvaa tulee kylmä muistutus siitä, että kyseessä on ihminen, eikä tämäkään ole läpeensä paha, ja yhtäkkiä inho muuttuu joksikin säälin kaltaiseksi.

 

Se siitä, lukekaa kyseinen sarjakuva, ehdotonta herkkua.

Toinen vuositavoite jonka sain aikaiseksi jo toteutettua, on kappaleen säveltäminen, joka minulle esitettiin haasteena. Kiemurainen sonettikin piti vieläpä olla. Tällainen tuli:

 

Köh, jep. + Tein tänään jotain uudenlaista ruokaakin jeij. Mitä viikottaistavoitteisiin tulee, niin olen hienosti pitänyt tähän mennessä kiinni. Tänään julkaisin jo toisen osan jatkotarinaa, pianoa olen soittanut kahtena viikkona, ja huomenna pitäisi maalata toinen maalaus. Esperantoakin vielä jeij.

Elämä on ihan mukavalta tuntunut tässä säätäessä.