Minä uskon sattumaan.

Joskus syksyllä käytiin Varustelekassa ennen kokousta. Sen jälkeen luppoaikaa oli vielä noin rutosti. Ajankuluksi piti keksiä jotain ja niinpä sitten etsimme ihmisen. Kyseessä oli tyttö, jonka nimeä emme tienneet, kunhan Miksu oli tavannut sen joskus feissaamassa aiemmin ja niinpä nytkin käveltiin siihen torille Kampin vieressä. Ja siellähän niitä amnestyfeissareita oli, käveltiin ensimmäisen luo, ja se oli etsitty tyttö.

Sattumaa ei voi ohjata, mutta sillä voi pelata. Minä en usko todennäköisyyksiin, sillä todennäköisyydet sanovat, älä lottoa, mutta silti joku voittaa lotossa harva se päivä. Mahdollisuutena on se niin pieni, että jos jollekulle niin käy, voi aika lailla kenelle mitä vain tapahtua. Ei siinä, todennäköisyyksistä on hieman iloa sattumalla pelatessa. Jos haluaa tavata jonkun ihmisen, on sen löytämiseksi hyvä järkeillä paikka missä se luultavasti on. Mutta se on vain pohja, oikeastihan se voi olla missä vain, tärkeämpää on siksi pitää silmät auki. Ei mitenkään liian harva ole se kerta, jolla etsitty ihminen löytyy matkan varrelta tai sitten ei, kun ei sattunut huomaamaan (ai säkin olit siellä!)

Kun olin pienempi, asuin vielä Hämeenlinnassa. Niinä aikoina, aina kun kuljin kaupungilla, näin jok'ikisen kasvon kadun kummallakin puolen. Katsoin ketä missäkin kulkee, jos vaikka löytäisi tutun jostain. Sittemmin tapa on kadonnut, liikaa aikaa kaupungeissa joissa liian monet kasvot kulkevat, mutta ajoittain vielä muistan kytkeä sen päälle. Erityisesti yliopistolla teen erinäisiä kierroksia etsien tuttuja, jos aikaa on, valitsen sopivan paikan jäädä istumaan niin että näkee mahdollisimman paljon ohikulkevia.

Televisiosta tuli joskus ohjelma, jossa sanottiin että onnekkaat ihmiset on niitä, jotka on tarkkaavaisia. Koeasetelmassa oli haastattelu ja haastattelijan takana oli lappu, jossa luki että saat 500 dollaria jos mainitset tämän lapun. Minä luen aina jokaisen tekstin joka on silmien ulottuvilla, muistan joskus hämmentäneeni äitiäni kysymällä aiheesta, onko tavallista että kaikki tekstit tarttuu silmiin ja sitten niitä vain lukee.

Minä näen asioissa tarkoituksia. Jos kaikki mitä tapahtuu onkin sattumaa, niin aina jotain tapahtuu ja toista ei. Miksi ei siis pitäisi tarkoituksenmukaisena sitä mikä tapahtui.

Usein, kun päätän tavata jonkun, valitsen paikan josta etsiä tai jossa odottaa. Sitten tapaankin jonkun toisen, eikä siinä tilanteessa kannata murehtia, sitähän tapasi tutun joka on jo puoli tavoitetta. Joskus voi olla niinkin, että tapaaminen oli vieläpä kivempi kuin se muu tapaaminen olisi ollut. Joka vuosi minä käyn Nufitissa pyörähtämässä. Ei siksi että se ohjelma kiinnostaisi, mutta koskaan ei tiedä keneen törmää, voi vain toivoa. Samalla periaatteella kävin Elävän kirjallisuuden festivaaleilla. Kesällä voisi kiertää ne kaksi isompaa Conia ja puistotapahtuman.

Genevessä 2006 olin yhtenä päivänä pois virallisesta ohjelmasta vatsakipujen takia. Kävivät katsomassa kylmäfysiikkaa, mikä olisi ollut ehkä reissun kohokohta, levitoivia pienoisjunia ja nestemäistä typpeä. Sillä aikaa minä astuin yksin ratikkaan ja lähdin ajelehtimaan kohti YK-taloa ja muita satunnaisia paikkoja. Matkalla ratikkaan hyppäsi kolme katusoittajaa, soittivat muutaman minuutin ja hyppäsivät pois keräämättä rahaa. Sen jälkeen kävin puistossa. Päivä oli reissun kohokohta.

Sattuman kautta vähän mitä vain voi tapahtua. Harva voittaa lotossa, mutta harva jää auton allekaan, huolimatta tilastojen suuruudesta. Melko varmaa silti on, että kumpaakaan ei tapahdu jos jää kotiin istumaan. Sattumalle pitää antaa tilaa tapahtua. Pitää pelata peliä. Kannattaa uskoa uskomattomiin asioihin, eikä kannata pettyä jos jokainen odotus ei toteudu. Yksikään valinta ei ole väärä ja valitsematta jättäminenkin on ratkaisu. Mielenkiinnon määrä elämässä ei silti ole vakio.

Toukokuussa on kasa pääsykoepäiviä yliopistolla. Minä en ole pääsykokeissa, mutta minut löytää kyllä sieltä kiertämästä. Ajattelin tavata tuttuja.