Otsikko on viittaus hienoon kappaleeseen Mikko Perkoilalta. Löytyy levyltä Hiiriä ja ihmisiä. Oikeastaan, jos kappale olisi jossain saatavilla, voisitte kuunnella sen sen sijaan että luette tätä merkintää, sillä siinähän kai kaikki olennainen jo sanotaan.

Joka tapauksessa, olen nyt (ylpeä) autonomistaja. Laite on hopeanvärinen vuosimallia 1984 oleva nelivaihteinen Toyota Corolla. Amisautojen kuningas siis ja ehkä viimeinen auto mitä ikinä kuvittelin omistavani. Nimittäin minun ajatukseni oli kyllä hankkia sähköinen joku ja silleen.

Että tuota... No niin, sain tämän ilmaiseksi eikä vakuutuksiakaan kuulemma  tarvi maksaa. Ennen kuin kauhistuneet ympäristöihmiset alkavat takinkääntöäni kohkaamaan (huomaatteko kuinka olen muodin mukana kielessäni takkeineni) niin voin nyt sanoa sen verran, että en minä tuota myöskään käyttöautoksi suuremmin ota. Julkinen liikenne minua tulee yhä kuljettamaan, tuota käytän silloin kun tarvii muuttaa (minun tai jonkun lähellä asuvan (odottelen yhteydenottoa lähiaikoina)) tai kun menen kokkaamaan johonkin lähelle tai leirin tapauksessa hieman kauemmaksikin. Eli siis tilanteissa, joissa oikeastaan tarvii auton eikä parempaakaan ole tarjolla.

No mutta se siitä. Auto on auto on auto on auto on auto on auto ja niin edelleen. Saa onnitella, saa paheksua, saa tulla katselemaan minun autoa, joskin ehkä vasta sitten, kun se minulla on niinku fyysisestikin, toistaiseksi etäisyyttä minun ja kärryni välillä kun on sen 70 kilometriä. Ja tuota, ei tässä muuta. Jos sovitaan vaikka, että istutan joka vuosi puun tasapainottamaan ympäristörikostani? Tai kaksi puuta? Kertokaa ny te.