Olen harkinnut blogin päivittämistä viimeisen kaksi viikkoa. En ole jaksanut, väsynyt olen ollut. Työt loppuivat viikko sitten, joten ehkä enää ei voi vedota työväsymykseen? Tehdäänpä siis nyt kun lepoa on levätty, tällainen kauan aikeilla oleva merkintä. Olkoot aiheena ikä (vaan ei juurikaan ikääntyminen).

Ikä ei ole yksioikoista, eikä etenkään ollenkaan lineaarista. Ei oikeastaan millään tasolla paitsi jollain tiukan numeerisella arkielämästä irroitetulla. Fyysinen ikääntyminen esimerkiksi vaihtelee yksilöstä toiseen ja tuntuu vauhdittuvan ja hidastuvan melko satunnaisesti. Henkinen ikä on mahdollisesti toisaalta monesti fyysistä ikää olennaisempi asia, mutta ennen kuin liikaa innostuu kohkaamaan henkisen iän suuremmasta tärkeydestä, niin pitää muistaa tämä juttu, mikä kerrotaan ensimmäisellä psykologian tunnilla jokaiselle sellaiselle eksyvälle: ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Kaikki vaikuttaa siis, ja minä ajattelin muutenkin enemmän tässä kohtaa takertua kolminaisuuden viimeiseen kohtaan, nimittäin sosiaaliseen aspektiin.

Ikä numeroina on ihmisille tärkeä, koska ihmiset tykkäävät mitoittaa ja suhteuttaa asioita. Siis, koska matematiikka on ihmisille tärkeää. Tästä johtuen, kun ihmiset tapaavat toisia ihmisiä, ikäarvio tulee tehtyä automaattisesti. Parikymppinen, kolmikymppinen, teini, keski-ikäinen, vanha, vanhus, tai ikäihminen mikäli kokee vanhaksi kutsumisen loukkaavaksi. Ikääntyminen aiheena on myös enemmän tai vähemmän tabu, olennainen osa väestöstä pelkää vanhentumista, tai ahdistuu vanhentumisesta, millä on vahvat kulttuurilliset perustat joiden kaiveleminen johtaneisi luultavasti kuolemanpelkoon. Aiheen tabuasemasta johtuu, että ikää ei välttämättä ihmiseltä koskaan kysytä suoraan, ei ilman perusteita ainakaan. Mielenkiintoisena ilmiönä voidaan mainita, että miehiltä kysyminen koetaan soveliaammaksi ja helpommaksi ja toisaalta samoin nuorilta ja erivanhoilta, missä viimeisin kohta taas perustuu kai siihen, että kun ikää on poimittu tarpeeksi, on se ylpeydenaihe (80 vuotta ja yhä omilla jaloilla!). Tarkkaa lukua tosin olisi parempi kysyä, jos tahtoisi tarkan luvun saada, sillä arviot harvemmin osuvat kohdalleen.

Siitä, miksi ikäarviot eivät helposti osu kohdalleen, päästään takaisin edellämainittuun kolminaisuuteen. Psykofyysissosiaalinen ihminen saavuttaa aikuisuuden kolmesti: fyysisesti joskus parinkolmenkymmenen vuoden tienoilla, kun kaikki on valmista ja enää taistellaan rapautumista vastaan. Henkisesti esimerkiksi jossain sellaisessa kohdassa, kun on valmis ottamaan vastuun itsestä ja muista ihmisistä (ei välttämättä kaikista), sekä sosiaalisesti silloin, kun on noussut aikuisen ihmisen asemaan. Nämä seikat menevät helposti sekaisin keskenään, kun on yhdellä tapaa aikuinen niin olettaa toisillakin tavoilla olevan. Rajapintoja on muitakin, kuin aikuisuus.

Elävän elämän esimerkki: minä päädyin töihin tänä kesänä, tästä olen tainnut jo mainitakin. Huomionarvoista on, että minä en päätynyt töihin omalla alallani, minun työni olivat hoitoalan töitä (vaikka eivät hoitotoimenpiteitä sisältäneetkään). Täysin vailla koulutusta, mutta jonkinlaisena opiskelijana kuitenkin asetuin mukavasti samalla linjalle opiskelijakesäsijaisten kanssa. Minä olen opiskelija enkä hanskannut ihan töitäni, he olivat opiskelijoita eivätkä ihan hanskanneet töitänsä (joskin eittämättä paremmin kuin minä). Siis, samanikäisiä. Työhönottajana ja esimiesasemassa ensimmäisinä viikkoina oli yksi osaston sairaanhoitajista, siis kaukana minun yläpuolellani. Korkeakoulutettu esimiesaseman ihminen. Ei sillä, että kyseinen hoitaja olisi pitkään toiminut esimiesasemassa, kyseessä oli sijaisuudensijaisuus ja kun tavanomainen sijainen palasi kesälomaltaan, tämä hoitaja siirty ihan vain sairaanhoitajan toimiin osastolla (eli vain selkeästi korkeammalla minua, ei enää niin kauheasti korkeammalla).

Työpaikan kesäopiskelijasijaistapaukset olivat lähes jokainen minua nuorempia. Joku vuoden pari, toinen sen viidestä kuuteen vuotta. Hetkellisessä esimiesasemassa toiminut sairaanhoitaja oli minua vanhempi, sen kaksi vuotta nyt ainakin. Tiedostamalla arvioiden olisin osannut sijoittaa opiskelijat minua nuoremmiksi, tiedostamatta he olivat samaa ikäluokkaa. Tiedostaen arvioiden en mitenkään olisi sijoittanut sairaanhoitajaa noin lähelle. Ainakin viisi vuotta plussaa olisin laittanut (tässä kohtaa luotan sokeasti siihen että nämä ikäarviot eivät päädy kohteen tietoisuuden ulottuville, tai että ainakaan en joudu tätä kohtaamaan ainakaan hetkeen). Miksi? Koska fyysistä ikää arvioidessa on vaikea päästä 10-15 vuoden haitaria varmemmaksi, ja muut ikämittarit lyövät ohi. Henkisesti kypsä ihminen ja sosiaalinen status miljoonasti korkeampi kuin minun. Ainakin, mitä ympäristöön tuli.

Yliopisto-opiskelijat ovat kaikki epämääräisen saman ikäisiä. Oikeastaan se taitaa kuulua vähän jokaiseen yhteisöön, saman statuksen ihmiset ovat epämääräisen saman ikäisiä. Yhteisön sisällä. Tämä on se hauska kohta, olen aivan vakuuttunut, että ikäarvion tulos riippuu täysin siitä, missä ympäristössä sen tekee. Jos kuvittelenkin jonkun hirveästi minua vanhemmaksi yhdessä ympäristössä, niin mikäli olisin tavannut saman ihmisen toisessa, olisin voinut helpommin poimia suhteellisen saman ikäiseksi, tai jopa nuoremmaksi.

Tietenkään en erehdy luulemaan 20 vuotta vanhempaa ihmistä minua nuoremmaksi, vaikka olisin kuinka paljon korkeammalla jossain yhteisössä. Sen sijaan henkinen ikä kun on kolmesta näkymättömin, niin se helposti kulkeutuu sekä fyysisen että sosiaalisen iän mukana suuntaan tai toiseen. Yhteisön perussääntöjä opettelevaan saattaa tulla suhtautuneeksi alentuvasti ihan vain siksi että ei osaa vielä sääntöjä. Selvästikin on hieman lapsellinen, eikö? Tämä näkynee myös siinä, kuinka usein ihmiset huomaamattaan rupeavat käsittelemään lapsina niitä, jotka käyttäytyvät sosiaalisesti väärin, osaamattomasti, olivat he lapsia tai ei. Tämä pätee niin vieraan kulttuurin edustajiin  (toiselta puolelta suomea usein riittää sekin) kuin syystä tai toisesta rajoittenuisiin, siis päihteiden alaisiin tai liikuntakyvyttömiin tai aistivikaisiin tai henkisesti vajavaisiin. Kuinka moni konflikti johtuu siitä, että osapuolet pitävät toisiaan huonosti kasvatettuina lapsina (eivätkä ilmeisestikään osaa toimia edes lasten kanssa)? En tiedä, mutta ehkä aika moni.

Niin ja tuota, minä en oikeastaan tiedä, puhunko tässä vain ja ainoastaan naurettavan itsestään selviä nyt, mutta. Tätä minä olen nyt päässäni pyöritellyt ja miettinyt jokusen viikon ajan. Minun päällimmäinen pointti tässä lienee se, että ikä ei ole vain numeroita, mutta numerot on pitkälti lähinnä numeroita, ainakin mitä ikään tulee. Että on hassua kuvitella, että tietyt iät toisivat itsessään mukanaan tiettyjä asioita, tai ehkä suurempi pointti lienisi vielä se, että siinä missä ihmisellä on aina kolme eri ikää, niin tämä voi olla yhtä aikaa monen eri ikäinen eri tilanteissa, koska kolmas i'istä on kontekstisidonnainen. Jos nyt on niin, että muille tässä ei ollut mitään uutta, niin olkoon niin, ainakin minun kohdalla tämä oivallus lienee nostanut omaa henkistä ikää ylöspäin (sillä eikö maailmankuvan tarkentuminen liity vahvasti henkiseen ikään?). Minun kanssani saa myös olla eri mieltä, tai sitten voi jatkaa tästä pohdinnosta eteenpäin. Tai sitten voi jättää kommentoimatta tavalliseen tapaan, en minä harmistu ja oletan kuitenkin ainakin jokusen jaksaneen näinkin pitkän merkinnän taas kahlata läpi (ehkä kirjoitan vielä hirveästi lisää ihan vaan väsyttääkseni loputkin... tai sitten en)