Ajattelin kirjoittaa pienimuotoisen levyarvostelun. Pitkälti mainostaakseni hienoa levyä, toisaalta tajusin että en oikeastaan ole koskaan kirjoittanut kunnollista levyarvostelua. Kolmantena halusin myös leikkiä otsikoimisella, tiesittekö että jos tekee suomigooglella haun edellisessä arvostelussa mainitusta kirjasta, niin minun blogi on aika hiton korkealla sijalla. Samaa veikkaan tapahtuvan jos hakee tietoa hetken päästä Erik Carlsonista, sillä siitä tyypistä ei ihan oikeasti löydä mitään.

Ja kuka se sitten on? Minä en puhu tästä muusikko-Carlsonista, hänestä en tiedä mitään (Eikä ilmeisesti paljon moni muukaan, mutta hällä sentään on oma sivusto). En myöskään puhu yhdysvaltain armeijan veteraanista, joka kuoli -32 hämmentävän tapahtumaketjun osana, enkä myöskään ruotsalaisesta jääkiekkopuolustajasta, joskin kotimaa siinä kohtaa jo menee oikein.

Minä puhun tästä Erik Carlsonista, joka näyttäisi olevan töissä Ruotsin puolustusvoimissa? Jotain sellaista, kuten näkyy, tieto on aika harvaa. Last.fm osaa hieman paremmin, mutta mitä ilmeisimmin tyypistä vaan ei ole olemassa tietoa. Eihän se edes myönnä olevansa oikea säveltäjä toisaalta, harrastava vain.

Ai että levy piti arvostella?

Oikeastaanhan Dead Piano ei ole vielä levy. Näin ainakin ymmärtäisin, enemmänkin se on jonkinlainen jatkuva projekti josta olisi tarkoitus ajan mittaan muovautua levy. Tarkkaan en tiedä, mitä sille olisi vielä tarkoitus tapahtua, aika kokonaisuudelta se jo alkaa vaikuttaa minun korviini. Toisaalta, hieman yli kymmenen vuotta se on ollut syntymässäkin, että luulisi pikku hiljaa loppuvaiheilla olevankin? No kuitenkin, kyseinen teos siis sisältää sävellyksiä kymmeneltä vuodelta, 11 kappaletta, reilu 40 minuuttia pitkä ja noin puolessa kappaleista on sanat. Nähdäkseni Carlson itse on vastuussa kaikesta musiikista, joskaan tiedon määrästä johtuen en ole varma, korvani pohjalta uskaltaisin veikata että osa soittimista on konesellaisia, piano taitaa olla aito. Myös sekä laulu että satunnainen taustalaulu on Carlsonin itsensä laulamaa.

Se yleisesittelystä, sitten lähdetään tunnelmaan. Piano on selkeästi pääasiallinen soitin koko levyn läpi mikä melkein sopii otsikkoonkin. Ensimmäinen kappale lähtee liikkeelle siis asiaankuuluvasti pelkällä pianolla, hieno veto joka istuttaa odotuksia oikeansuuntaisiksi. Sitten tulee laulu, jossa kohtaa voi aika lailla todeta tuleeko pitämään tästä levystä vai ei. Mikä on sitten tyylilaji tässä? Jonkinnäköistä melodista poppia? Hieman klassissuuntaista pianoa, mieleen tulee jossain määrin Yann Tiersen (vaikka aika kevyesti).

Ensimmäinen kappale antaa hyvän kuvan loppulevystä. Se ei missään mielessä ole mikään levyn paras, mutta tämäkin kai on vain oikein, pettymystä olisi loput muuten. Tunnelma säilyy kappaleesta toiseen ja aina seuraavaan. Toisessa kappaleessa pianoa hieman korkeammalle sijalle nousee sello, jota on ehkä hieman mukavampi vielä kuunnella. Siinä missä pianoa soitetaan lähes poikkeuksetta kovin pehmeästi tällä levyllä, on sellossa käytetty vahvempia nykäyksiä (minä en voi missään mielessä väittää olevani sellotuntija, oikeastaan aika vähän moista olen käytössä kuullut). Rauhallisuus silti pysyy tässäkin, ja läpi koko levyn, tämä on jotain minkä voi pistää tyytyväisesti taustalle eikä varmasti häiritse, tai sitten voi sulkea silmät ja ajautua musiikin mukaan ja soljua. Tässä virrassa ei ole teräviä kiviä.

Toistoa levyllä ei juurikaan ole, vaikkakin kahden kappaleen välillä on nähtävissä selvänä sama teema. Toisaalta tämä tulee jo nimessä ilmi, kyseessä ovat The Disappearance of Miss W. ja The Adventures of Miss W. Hieman kuulostaa jopa siltä, että kyseessä saattaisi olla kaksi versiota samasta kappaleesta, jotka vaan ovat eriytyneet. Niin paljon eroa niiden välillä kyllä on, että ehdottomasti samalle levylle sopivat, melkein jopa tekisi mieli kuulla enemmänkin näitä, ikään kuin tässä olisi vain osa tarinaa (itse asiassa Solo Minor -levyltä löytyy vielä The Premonition of Miss W. joka kuulostaa vielä huomattavasti enemmän jonkinlaiselta raakaversiolta näistä ja ilman selloa).

Oikeastaan olin jo unohtanut koko Erik Carlsonin, kunnes aloin kuunnella Enyaa. Jotain hyvin samaa niissä on, kun kumpaakin kuunnellessa on helppo ajatella toista. Pitäisikö tästä päätellä että Carlsonin tyylilaji onkin New age? Ehkäpä, vaikea sanoa.

Levyltä ehdottomasti suosikiksi nousee viimeinen kappale, Evocation, joka teki niin suuren vaikutuksen aikanaan, että käytin joskus yli 10 tuntia etsiäkseni käsiini sen, kun olin onnistunut kuulemaan sen ilman tietoa sen nimestä tai esittäjästä. Herkät loppuballadit ilmeisesti vain toimivat minulle.

Yhteenvetoa? Minä en osannut sanoa taaskaan mitään huonoa arvosteluni kohteesta, eli mitä ilmeisemmin minua ei ole tehty kunnon kriitikoksi. Itse pidän tätä aika hienona suorituksena, ei ehkä paras levy ikinä koskaan, mutta harva levy on. Kyllä tätä mieluusti pimeänä talvi-iltana kuuntelee. JA mikä parasta, koko levyn saa ladattua ilmaiseksi Last.fm:n välityksellä ja jos oikein artisti innostaa niin toinenkin levy löytyy. Last.fm:ää selatessa lienee hyvä huomata, että aiemmin mainitsemani satunnaistoinen Erik sekoitetaan siellä täysin tähän artistiin. Tämä Erik ei ole muita teoksia aikaansaanut kuin nämä kaksi.

Kettu kuittaa.