Kävimme katsomassa elokuvan, nimittäin Sucker Punchin. Kriitikot ovat haukkuneet elokuvaa vähän joka suunnassa, kuulemma se on myös vain teinipojillle tehty elokuva. Tahtoisin ehkä olla eri mieltä aiheesta. Juonta on pidetty liian sekavana tai olemattomana ja mitä vielä. Edelleen eri mieltä, itse asiassa...

Juoni on helpointen verrattavissa Pan's Labyrinthiin (tai jos ei arvosta sitä että espanjalaista elokuvaa täysin randomisti nimitellään englanniksi ja vieläpä epätarkasti, niin sanotaan si El laberinto del faunoon). Tyttö on huonossa jamassa, isäpuoli on ilkeä, tyttö pakenee päänsisäiseen fantasiamaailmaan ja voi millaiseen fantasiamaailmaan (joskin asiaa kun miettii, niin erityisesti Tim Burtonin sovittamana Liisa Ihmemaassakin sopisi vertailukuvaksi, mutta siitä ehkä myöhemmin). Faunileffa oli minusta oikeastaan jopa vähän tylsä, fantasiamaailmassa ei oikeastaan edes sattunut paljon mitään. Sucker Punchissa sen sijaan rytisi, joskaan ei aivan tarpeeksi.

Jättiläisrobottisamuraista se lähti (tässä samuraista on monikko, niitä oli nimittäin kolme) se lähti, siis elokuvan oikea sisältö. Ja se oli komeaa ja sitä oli ilo katsoa. Järjetöntä väkivaltaa ilman gorea, sitä minä odotin ja sitä minä sain. Hieman kuin Sin Cityä tai Watchmenia vaikka katsoessa, tai esim. Kick-Assia. Elokuva kulki useammassa kerroksessa tytön mielikuvitusta, nämä toiminnallisemmat oli niitä sisempiä ja toimivat samalla kaavalla. Alustus, toimintaa, lopputulos ja sitten palataan oikeampaan maailmaan. Elokuvan paras sisältö oli näissä, genrejä sekoitettiin huoletta ja iloisesti yhteen. Jo robottisamurait sisälsivät miekkoja ja konetulta, seuraava toimintakohtaus taas natsisteampunkzombeja.

Mielenkiintoinen huomio, melko lailla kaikki ketä elokuvassa tytöt lahtasivat olivat sallittuja kohteita: elottomia tai kertaalleen kuolleita, sen lisäksi että natseja. Sympaattisin vihollinen oli lohikäärme jota ei edes ikinä yritetty maalata pahaksi.

Genrejen lisäksi sekoitettiin myös aikakausia. Musiikki oli korostetun 2000-lukua, siinä missä elokuvan tapahtuma-ajankohta oli jossain epämääräisen 50-luvulla ehkä (putkiradioita, lobotomioita, sellaisia asioita).´Minun tekee mieli hyppiä tässä hirveästi aiheesta toiseen, mutta ehkä se sopii aiheeseen kun elokuvakin kerta? Puhutaanpa hyviä ja huonoja puolia.

Okei. Hyviä puolia. Tarina ja toiminta. Ihan turha väittää että tarina olisi huono, sillä se ei ollut. Se oli yksinkertainen ja se pysyi yksinkertaisena, mikä oli ehkä sen suurin vahvuus. Se oli myös monella tasolla odottamaton eikä sortunut latteaksi edes loppuvaiheilla. Tai siis hitto, se on leffa jossa ollaan vankeudessa ja sitten on suuri suunnitelma miten karata. Tämä on nähty aika monta kertaa ja vaikea toteuttaa (melkein yhtä vaikeaa kuin mikään urheiluelokuva, mutta ei nyt sentään) ilman että tuntuu nähdyltä nyt tämä. Mutta elokuva onnistui siinä ja paljon hehkutusta haluan antaa siitä.

Huonoja puolia? Taisin jo viitata siihen että ei rytissyt tarpeeksi. Toimintakohtaukset olivat auttamatta liian lyhyitä, elokuva ei ollut tarpeeksi eeppinen. Se oli toki eeppinen, iskuja sateli suuntaan ja toiseen ja ennemmin muurattu seinä selän takana murskaantuu kun selkä. Mutta liian nopeasti viholliset voitettiin, tuntuu kuin hirveästi olisi näitä leikattu lyhyemmäksi (ehkä dvd-versiona olisi saatavissa pidempänä? Jää nähtäväksi). Toinen isompi ongelma oli kamera ja värimaailma. Elokuvassa oli hyvin sarjakuvaleffamainen ote, ja toiminta oli sen mukaista. Mutta kontrasti ei, kaikki värit olivat harmaita ja vesitettyjä, mikä oli nättiä ja toimi monessa kohtaa, mutta toiminnalta se poisti virtaviivaisuutta. Tämän sai annettua anteeksi ja katsettua elokuvaa siitä huolimatta, mutta kyllä se kai nautintoa vähensi (tämä minun siippani kiinnitti asiaan enemmän huomiota kuin minä).

Missä kohtaa haluan nyt siirtyä seuraavaan aiheeseen, koska ei niitä huonoja puolia sen enempää ollut. Kai sitä voi mainita esim. että musiikki sopi elokuvaan oikein hyvin mutta ei mullistanut maailmaa ja saman voi sanoa näyttelijävalinnoista. Mutta niin, haluan pohtia väitettä kohderyhmästä. Vähäpukeisia tyttöjä, aseita ja räjähdyksiä. Natseja ja sotaa, steampunkia, lohikäärmeitä. Teinipojille? Irstaille sedille? No enpä nyt tiedä. Oikeastaan naishahmot tässä olivat naurettavan vahvoja, miehet lähes poikkeuksetta inhottavia. En usko, että päähenkilöt olivat tyttöjä hepeneissä siksi, että niitä olisi miesten iloisampi katsella. Uskon että on enempi kyse laajemmasta ilmiöstä (sitä paitsi, eivätkö muka tytöt voi innostua räjähdyksistä ja epiikasta ja hitto vaikka niistä hepeneistä? Vähän lokerointia nyt). Nyt voin palata siihen Liisa Ihmemaahankin, joskin vain mainitakseni, että siinä on kyse tytöstä jolle on annettu miekka. Taidan pistää rivivälin tähän, kun tulee isompi pointti...

Se mikä on mielen kiintoista Burtonin Liisassa, on että ne päätti tehdä tytöstä aikuisen. Epäilen että se johtuu siitä, että elokuva yrittää hieman olla perhe-elokuvan tapainen, samalla tapaa kuin vaikka karibian piraatit. Tai toisaalta saada genreyleisön lisäksi suurempaakin massaa. Sucker Punchin tytöt olivat nekin aikuisia, mutta koulutyttöhepeneissä. Kick-Assissa teuraaksi miehiä pistää jo sitten ihan tyttölapsi. Elokuvateatterissa näin trailerin jostain leffasta jonka juoni on ilmeisesti että satunnainen tyttölapsi on koulutettu tappajaksi ja pääseekin vapaaksi. Watchmenissä on vähän turhanoloinen se ainoa toiminnallisempi naissankari, mutta kyllä sekin roistoja kujalla palasiksi pistää. Scott Pilgrimissä ja Sin Cityssäkin tytöt pääsee vetään turpaan ja turpaanvedettäviksi.



Minä en ole nähnyt tuota elokuvaa, tavallaan haluaisin. Mutta se on väärää aikakautta, tuota pätkää katsoessa olo on vähän että mitä helvettiä siinä tapahtuu, miksi Nicolas Cage vetää turpaan kaikkia noita naisia? Nykyään sen sijaan tulee paljon elokuvia, jotka ei edes enää tee siitä juttua. Naiset saa turpaan yhtä säälimättömästi kuin miehet ja ottavatkin, yllättävää kyllä, sen vastaan ihan kuin miehet. Se tarkoittaa, että isku joka lyö seinän kuin seinän paskaksi ei naamaan otettuna tee sen kummempaa kuin heittää parisen kymmentä metriä taaksepäin, niin että pitää sitten taas jaloilleen nousta (ellei sitten jaloilleen jo laskeutunut). Ensimmäinen tämän suuntainen naisprotagonisti jonka muistan lienee Kill Billin morsian. 2003? Kai se on vielä suhteellisen tuore ilmiö, tavallistunut nyt vasta ihan viime aikoina. Yhtäkkiä sille saa nauraa, että mies lyö naista naamaan, eikä tarvi potea syyllisyyttä.

Koska miksi tarvisi? Samalla lailla on James Bondia tai James Kirkiä hakattu jo kymmeniä vuosia. Arska ja Bruce Willis ja toisaalla Seagal ja Damme ovat ottaneet niin lujaa pataa että ei mitään rajaa. Sehän on suorastaan tasa-arvoista, että nainenkin voi olla samalla tapaa kuolematon. Lähinnä sarjisleffoissa tähän mennessä, mutta ei nykyään toisaalta paljoa muuta toimintaa tunnu tulevankaan. Kaikki uudet toimintaleffat on joko jatko-osia, sisältävät miessankareita noin 60 v. tai sekä että (Arskaa on kuulemma kosiskeltu uuteen Terminator-jatko-osaan).

Minä ehkä alan eksyä aiheesta? Halusin sanoa, että ei tämä elokuva ole teinipojille, sellaista puhuu lähinnä vanhat sedät kun ei ymmärrä. Tämä elokuva sen sijaan on feministinen riemuvoitto, se on naisia jotka antaa ja ottaa turpaan ja ratkovat ongelmiaan itse. Okei, ehkä ne vähän itkevät välillä kun tajuavat olevansa naisia vaikeissa olosuhteissa, mutta hei, se on loppujen lopuksi aika realistista (ei se että itketään koska ovat naisia, vaan että itketään sellaisissa olosuhteissa, se mitä nyt haluisin nähdä olisi elokuva, jossa turpiinantajamies itkisi samalla tapaa, koska niin kai kuka vaan mies oikeasti tekisi). Mutta suunta on hyvä ja elokuva on hieno. Ei ehkä mene parhaaseen neljään kymmeneen näkemääni, mutta ei se kyllä kauaksikaan jää. Löytää varmasti ennen pitkää tiensä elokuvahyllyyni.