Viimeisimmässä koulutuksessa oli ihan  mielenkiintoista pohdintaa kasvattamisesta erityisten olosuhteiden alla.

Tarkemmin ottaen erityisolosuhteilla nyt tarkoitetaan kloonattua lasta. Ja vielä tarkemmin ottaen omasta vanhemmastaan kloonattua, ajatusleikin tarpeisiin vaikka todettakoon että on herra Mies, joka on eristänyt itsestään DNA:ta ja tätä käyttämällä kloonannut nuoren herra Miehen.

Yleisesti tiedetään, ^{(kuka tietää?)} että on väärin kasvattaa lasta pienoisversiona itsestään, tyrkyttää omaa ajatusmaailmaa tälle, tai laittaa tätä tekemään kaikki se mikä itsellä jäi tekemättä joskus ja joka yhä kaduttaa. Sellainen ei ole oikein, koska siinä ei tule nähneeksi sitä tosiasiaa, että lapsi on lapsi eikä isänsä/äitinsä.

Mutta entäpä kun lapsi onkin geneettisesti täysin sama kuin tämä herra Mies?  Eikö silloin voikin väittää, että olisi jotenkin hieman enemmän oikein laittaa lapsi harrastamaan kaikkea sitä mitä itse olisi jälkeenpäin halunnut harrastaa, ohjata lapsen elämää ikään kuin omaansa, elää lapsuutensa lapsen kautta uudelleen?

Ja kyllähän sitä lasta paremmin itse tietäisi mitä lapsi haluaa, kun sentään on samoista osista tehty ja vieläpä osaa hieman suuremman elämänkokemuksen läpi tilannetta tutkia.

Miettikääpä. Onnellinen olisi elämä herra Miehellä.