Minä olen kesän melkein kuin hoitotyössä. Nyt olisi kaksi viikkoa takana ja edessä vielä jotain sellaista kuin seitsemän.Oikeasti olen nimikkeellä potilasavustaja, se tarkoittaa että en saa (periaatteessa) syöttää potilaille lääkkeitä tai suuremmin nostella niitä. Toisaalta saan kivasti kieltäytyä käsittelemästä eritteitä (tai oikeastaan minun ei edes tarvitse, sillä se vaan ei kuulu minun työtoimenkuvaan). Hetken kun on ollut tässä ympäristössä, niin alkaa aika hyvin palautua muistiin sivariajat ja tarkemmin ottaen ilmapiiri ja hoitajapätevyys. Tätä olen nyt paljon pohtinut ja keskustellutkin ja mieleeni on kirkastunut jonkinlainen ajatuskehitelmä, joka kai liittyy suureen osaan hoitotyön ongelmista.

Hoitotyössä suurin osa työilmapiireistä on huonoja. Tällaista kuulee vähän joka suunnasta, huonompia ne on vielälä sellaisissa paikoissa joissa on eniten vaikeuksia saada hoitohenkilökuntaa, mihin siis hoitajat eivät halua. Puhun nyt muuten lähinnä vanhustyöstä, sillä en minä muuta hoitotyötä ole nähnyt, tämä tarkennus lienee paikallaan. Kuitenkin siis. Ongelmassa voitaneen lähteä liikkeelle, että suuri osa vanhuksista on henkisesti ja fyysisesti huonossa kunnossa jo lähtökohdiltaan kun jonkinlaiseen kotiin tai osastolle laitetaan. Tämä ruokkii pahaa oloa, joka ikään kuin vähän leijuu näissä paikoissa, vanhukset on murheellisia ja vihaisia ja kiukkuisia ja hoitajilla on raskasta. Sitten on tämä paljon puhuttu ongelma, että hoitajia ei ole tarpeeksi. Tätä kautta kaikkia ei voida huomioida ja huomio meneekin lähinnä autettavimmille, missä itsenäisemmät jää herkästi enemmän yksin. Tämä osiltaan ruokkii sitä, että osa näistä nimenomaan itsenäisistä potilaista on äärimmäisen vaativia ja kiukkuisia, erityisesti kun heitä pistetään odottamaan (erityisesti yhdistettynä siihen, että eivät ymmärrä sitä tilannetta, että ihan oikeasti juuri nyt kukaan ei ehdi eikä ilkeyttään jätä odottamaan).

Tämä ei ollut kuitenkaan pohtimukseni aihe, tämä oli aika itsestäänselvä osuus. Mutta nyt lisätään soppaan hoitajia, jotka ovat väärässä ammatissa. Se on karvas soppa, vaikka miten hämmentäisi. Väärässä ammatissa olevat hoitajat kun eivät paranna työilmapiiriä, vaan heikentävät sitä. Tässä kohtaa lienee fiksua selvittää, mitä tarkoitan väärällä ammatilla.

Minä jakaisin hoitajat karkeasti kolmeen ryhmään. Ensinnäkin, on ne hoitajat, jotka tekee työtään kutsumuksen puolesta, toisena, hoitajat jotka tekee työtään velvollisuudesta, ja kolmantena, hoitajat jotka tekee työtään kun eivät keksineet muutakaan ja tällä alallahan on tosi hyvä työllistyminen ja silleen. Sairaanhoitajissa tuntuu painottuvan ensimmäinen ryhmä, sillä tie sairaanhoitajaksi on pitkä. Lähi- ja perushoitajissa sen sijaan kaikki kolme ryhmää pääsevät kunnolla edustetuksi.

Ensimmäinen ryhmä on melkeinpä rakastettava asia. Se koostuu ihmisistä, jotka tekee työtä siksi että haluavat parantaa toisten ihmisten elämää, tehdä maailmasta henkilökohtaisesti ja uurtaen parempaa paikkaa. Sellainen ihminen on melko lailla automaattisesti pidettävä, mitä nyt voi olla hieman väsyttävä joskus. Kolmas ryhmä on selkeä ongelma, kasa ihmisiä jotka tekevät työtä työn vuoksi, eivätkä siksi välttämättä edes yritä olla siinä niin hyviä tai kehittyä tai mitään. Suurin ongelma silti on kakkosryhmä, ne tyypit, jotka tekevät työtänsä siksi, että jonkunhan tämäkin paskaduuni on tehtävä. Tällaisia ihmisiä näkee valitettavan paljon, oikeasti. He kokevat olevansa suuriakin hyväntekijöitä ja samaan aikaan kohtelevat asiakkaitaan kuin jotain hylättyä eläintä joka on olemassa ja heidän taakkanaan vain siksi, ettei kukaan muu enää niitä jaksanut.

Olin tunnin koulutuksessa jossa kerrottiin skitsofreenisistä potilaista. Yksi huomio jonka lääkäri siellä sanoi oli, että potilaat ovat äärimmäisen hyviä lukemaan kehonkieltä. Paljon parempia kuin me, jotka käytämme jatkuvasti verbaalista kieltä. Potilaita ei voi huijata, ei voi esittää kiinnostunutta, pitää olla kiinnostunut. Tämä liittyy minun ryhmittelyyn siinä mielessä, että potilaat ovat hirveän herkkiä huomaamaan kuka hoitaja ei oikeastaan heitä jaksa. Jännästi olen myös huomannut, että täydellisen huonomuistisetkin potilaat onnistuvat melkein intuitiivisesti keksimään, kuka heitä on aiemmin kohdellut huonosti, vaikka eivät muistaisikaan. Pointti tässä nyt on se, että tämä velvollisuuttaan tekevien ryhmä on aika paha ongelma työympäristöä miettiessä. Lisäävät pahaa oloa pahalla olollaan.

Pahin juttuhan tässä on se, että ilman näitä velvollisuuttaan paikalla olevia hoitajia, tai toisaalta ilman niitä kun ovat paikalla lähinnä kun eivät muuta keksineet, ei mikään toimisi. Hoitajia on ihan oikeasti liian vähän, siitä ei pääse mihinkään. Osittain hyvä puoli asiassa on se, että ryhmät eivät ole lukittuja. Tyypit siirtyvät niiden välillä, harmillisesti osa pois siitä kivasta ryhmästä, mutta sentään osa pois niistä ikävemmistäkin.

Aina välillä pohdin, josko opiskelisin itselleni myös hoitajan ammatin. Ongelma on, että minua huolettaa että putoaisin siihen velvollisuuttaan paikalla olevien ryhmään, joka minun mielestäni on aika kamala ryhmä, jos ei asia vielä ihmisille selvinnyt. Uskoisin, että mikäli alalle pyörähdän, niin käytän sitä lähinnä sivuammattina, teen sitä aina silloin tällöin enkä koskaan niin pitkään että väsyisin tyystin. Niin ja rupeaisin tietysti yöhoitajaksi, sillä niillä on parhaat työtunnit ja paras palkka. Sitä edeltäen käytän nyt tämän kaksi kuukautta hieman parantaakseni potilaiden arkea, ulkoilutan heitä ja lihotan sorsia. Potilaissa on hirveästi hyviä tyyppejä.