Edellistä merkintääni syytettiin tekotaiteelliseksi. Se on hauskaa, mutta ei minun syytäni. Se, että tämä ehkä on tekotaiteellinen, siitä voitte syyttää miten paljon haluatte.

Tänään minä olin väsynyt, niin kovin väsynyt, ja sitten en enää ollut. Pääsin yli asioista, juttelin ihmisten kanssa joiden kanssa en pitkään aikaan, ja kirjoitin ja sain murskakritiikkiä ja nauroin itsekseni ja kirjoitin lisää. Ja luin vanhoja tekstejäni ja totesin että joskus olen osannutkin, ja juttelin lisää, ja pitkästä aikaa koin riemua yrittäessäni pitää viittä keskustelua kerralla hengissä.

Ja minä tunsin oloni kauniiksi. Ja tunnen oloni kauniiksi. Siksi että ikkunassa on syvyyttä, jota en ole huomannut, mutta jonka nyt näen taas. Siksi että maailmassa on syvyyttä, joka on siinä koko ajan ollut. Minä näen taas yksityiskohtia, minä väittelen filosofiasta! Ja minä pärjäänkin jonkin verran jopa, ikään kuin mielikuvitus olisi ollut takaisin.

Ja vaikka välillä on pieniä harmin aiheita, ne katoavat kaikki, sillä minun on todella hyvä olla. Huomenna minä nukun ja herään ja maalaan sateenvarjon ja lasken matikkaa, ja ehkä jopa yritän jaksaa siivota. Tai sitten hehkun itsekseni onnea. Mutta joku ilta, joku ilta minä avaan keittiön ikkunan, ja kiipeän katoksen päälle katsomaan taivasta. Kiedon viltin ympärille, ja kuumaa kaakaota mukiin ja käsiin. Tai kuten Clasu ihan oikein huomautti, ei sen kaakaota tarvitse olla, tee käy yhtä hyvin. Oleellista on että se on kuumaa, ja siitä saa siirrettyä lämpöä käsiin ja käsistä loppuun ruumiiseen.

Ja koska puhuin tekotaiteellisuudesta, aion kertoa teille nyt pimeistä ikkunoista.

Meidän ruokapöydän päässä on sellainen. Sen takana on maailma ja toinen kerrostalo, mutta pimeällä siitä näkee vain pieniä valaistuja viipaleita. Valojen ympärillä ikkuna on pimeä ja kaunis ja syvä, kovin kovin syvä. Sen syvyyteen voi katsoa niin pitkälle kuin haluaa näkemättä pohjaa ja sen syvyyteen mahtuu kaikki maailman ajatukset. Kun katson sitä, se rauhoittaa mieltä, soittaa musiikia ajatuksien pohjalle. Se kokoaa, enkä oikeastaan tiedä mitä minä näen katsoessani ikkunan pimeyteen. Mutta kun lopetan katsomisen, on olo puhdas ja... niin, kaunis. Minulla oli ennen samanlainen huoneessani, sitä katselin kun kirjoitin tunnelmaa. Nyt minulla on tämä, ja se on hyvä.

Minä olen onnellinen, mitä tahansa minusta luullaan. Minun on hyvä olla. Ja minä olen väsynyt, mutta en maailmaan ja kaikkeen, vaan tuntuu vain siltä kuin pitäisi nukkua. Enkä usko että pystyn, sillä ajatuksia on liikaa, ja tahtoisin lukea vielä kaunista sarjakuvaa, jota jo puolitoista tuntia luin. Ehkä yritän nukkua.